rotvalli.ninja

ARNA: Eteenpäin liikkuessa

ARNA:n vappuna 2018 englanniksi julkaisema kirjoitus käsittelee autonomisten liikkeiden strategiaa paikallisella ja pohjoismaisella tasolla.

Tämä teksti esittelee keskusteluita, joita on käyty ARNA-verkostossa kapitalismin yleisistä suuntauksista, ARNAn mahdollisista kehittymissuunnista ja siitä missä tällä hetkellä olemme vallankumouksellisena verkostona. Tässä emme tarkkaan määrittele kaikkia yhteiskuntiemme ristiriitaisuuksia, mutta käymme läpi seikkoja joista olemme keskustelleet ja analysoineet yhdistäviksi tekijöiksi eri maissa. Ne ovat pohjana strategioillemme ja sille, kuinka voimme kehittää kamppailuamme autonomisena liikkeenä.

Hahmottelemme mahdollisia kamppailuja ja metodeja, joilla voimme kehittää vapautukseen pyrkivää ja vallankumouksellista asemoitumistamme ja päästä pois poliittisesta tilanteesta, jossa toimintamme olisi vain reaktiivista. Emme väitä, että meillä olisi kaikenkattava suunnitelma, mutta tahdomme tuoda esiin joitakin pointteja, joiden avulla me – radikaalivasemmisto ja kapinallinen työväenluokka, voimme kehittyä nykyisissä taisteluissamme ja kehittyä edelleen. Toivomme, että tämä teksti nähtäisiin osana laajempaa keskustelua Pohjoismaisessa vasemmistossa ja siten loisi pohjaa myös erilaiselle toiminnalle.

LUOKKATAISTELUN UUDET ALUEET

Kapitalismi on käynyt läpi monia eri vaiheita historiansa aikana. Noin vuosina 1920-1980 kapitalismi linkittyi vahvasti tehtaisiin ja tehdastyöhön, mikä on ollut myös pohjana työväenliikkeelle sen monissa muodoissa. Tämä yleisesti fordismina tunnettu vaihe antoi työläisille kohtalaisen korkean palkan, sillä hinnalla että rodullistetut työläiset joutuivat kokemaan suunnatonta riistoa kolonisoiduissa maissa. Riistettyjä olivat myös tietyt vähemmistöt globaalissa pohjoisessa (kuten suomalaiset Ruotsissa)  ja kotiäidit (joille ei maksettu lainkaan palkkaa).  Fordismin aikakausi toi taloudellista kasvua vuosi vuodelta ja yhdessä sosiaalidemokraattien tekemän institutionaalisen luokkakompromissin kanssa se antoi myös työläisille jonkinasteista turvaa niin pitkään kun he noudattivat kapitalismin sääntöjä.  Tietenkään sosiaalidemokraatit eivät vain silkasta ilosta tarjonneet tällaista hyvinvointivaltiota, vaan he kokivat aktiivista painostusta radikaaleilta joka käänteessä. Sosiaalidemokraattien uudistukset vähensivät vallankumouksellisen liikkeen painostusta.  Hyvinvointivaltio oli edistyksellinen materiaalisten standardien mukaan, mutta se on rakennettu kapitalistisen materiaalisen riiston ja luokkakompromissin varaan ylläpitäen luokkayhteiskuntaa.

Fordismi on väistyessään antanut tietä uudelle kapitalismin vaiheelle, postfordismille. Tätä vaihetta määrittää tehtaiden siirtäminen globaalista pohjoisesta globaaliin etelään, tuotannon lisääntynyt automaatio, työn jatkuvuuden ja saatavuuden epävarmuus, palvelualojen kasvu tuotantoaloja suuremmaksi työllistäjäksi ja talouskasvun laskeva suunta. Postfordismi rakentuu logistisille ratkaisuille. Materiaalien ja tuotteiden kuljettaminen globaalin etelän ja pohjoisen välillä on ollut kulmakivi sille, että tehdastuotanto pystyttiin siirtämään muualle. Postfordismin ideologia on uusliberalismi. Ongelma ei ole siinä, että nykypoliitikot (kuten sosiaalidemokraatit) olisivat vain yksinkertaisesti saaneet vääriä ideoita. Ongelmana on, että koko maailmamme on muuttunut ja hyvinvointivaltion perustana oleva luokkakompromissi ei sellaisinaan ole enää olemassa. Ei ole paluuta kuviteltuun idylliseen menneisyyteen, menneisyyteen jota jo kuten mainittu varjostivat konfliktit liittyen luokka-asemaan, etnisyyteen ja sukupuoleen. Kuten aina, materiaaliset olosuhteet tuotannon järjestämiselle määrittävät kapitalistisen luokan ideologian, eikä toisin päin. Tietyt porvaripoliitikot yrittävät lähestyä tätä uutta kriisiä karkoittamalla ”tarpeettomia” ihmisiä, kuten vain vähän taitoja omaavia työläisiä ja maahanmuuttajia, kun taas toiset yrittävät kehittää uusia riiston malleja. Näillä tavoin molemmat leirit yrittävät kuitenkin vain vakauttaa nykyistä järjestelmää, josta on tullut aina vain lisääntyvässä määrin kriisien koettelema.

Jotta vallankumouksellisesta politiikasta tulisi varteenotettava vaihtoehto työväenluokalle, liikkeemme täytyy pystyä osoittamaan voivansa valjastaa työväenluokan voiman yhteiskunnan muuttamiseen. Perinteisesti tämän ovat tehneet sosialistit järjestämällä lakkoja pääasiallisesti työpaikoilla. Meitä on tällä hetkellä liikkeessä liian vähän ja edustuksemme liian vähäistä myös työpaikoilla, jotta voisimme järjestää suuria lakkoja. Lisäksi, kuten jo aiemmin mainittu, tänä päivänä on puute suurista valtaa omaavista työpaikoista, joita oli fordismin aikaan. Meidän on löydettä uusia alueita luokkataistelulle.

KUINKA PÄIHITÄMME NOUSEVAN OIKEISTON?

Kun katsomme ympärillemme Pohjoismaissa ja laajemmin Euroopassa, on masentavan ilmeistä että sovinistinen, nationalistinen oikeisto nousee, ja on ollut nousussa jo lähes vuosikymmenen. Vaikka tämä ilmiö ei ole homogeeninen ja sen alkuperä, ilmaisumuoto ja jopa taktiikat vaihtelevat maasta toiseen, jopa kohtalaisen suppeassa kontekstissa kuten Pohjoismaissa, nousevalla oikeistolla on joitakin yhtymäkohtia. Nämä yhtymäkohdat ovat rasismi, antagonismi työväenliikettä ja vasemmistoa kohtaan ja seksismi.

ARNAssa katsotaan, että kansallismielinen oikeisto saa valtaosan suosiostaan työväenluokalta onnistumalla leimaamaan maahanmuuttajien työvoiman hyvinvointivaltioon kohdistuvaksi uhaksi. Tämä ei ole historiaton ilmiö, vaan juontaa juurensa niistä sosiaalidemokratian perusteista, jotka taas pohjautuvat globaalin etelän riistolle. Ilman tällaista hajaannusta työläisten välillä eri maailman kolkissa sosiaalidemokratia ei olisi edes mahdollista. Näin hyvinvointivaltion perusta on pohjautunut rasistiseen työväenluokan jaotteluun maailmanlaajuisella tasolla.

Älykkään propagandakoneiston kautta äärioikeistopuolueet toisaalta tavoittelevat nostalgista suhtautumista menneen ajan hyvinvointivaltioon ja toisaalta taas hyökkäävät nykyistä sosiaalidemokratian muotoa vastaan. Koska emme ole täällä puolustaaksemme hyvinvointivaltiota vaan päinvastoin asettuen oppositioon suhteessa siihen, päädymme maahanmuuttoa koskeviin väittelyihin siitä epäedullisesta asemasta käsin, että joudumme kuin väkisin joko puolustamaan nykyistä sosiaalidemokratian muotoa tai – meidän (hyvästä syystä) voimakkaasta antirasistisesta ja internationalistisesta vakaumuksesta johtuen – meidät saadaan näyttämämään siltä kuin olisimme valmiit jättämään vanhan teollisen työväenluokan oman onnensa varaan. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei olisi mahdollista vastustaa rasistista oikeistoa poliittisessa väittelyssä, vaan ennemmin sitä, että ei ole optimaalista tehdä niin nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä. Rasistista oikeistoa pitäisi, ja pitää, vastustaa työpaikoilla ja kaduilla puolustuksellisin toimin, mutta jos järjestämme laajan vastahyökkäyksen, meidän pitäisi valita meille edullisempi ympäristö.

Kapitalistisen ”antirasistisen” nationalismin kehitys, joka on kenties laajimmillaan Ruotsissa, on mutkikkaampi kysymys. Tässä kehityksessä antirasismista tulee kysymys ”ihmisoikeuksista” ja siten se antaa kapitalisteille mahdollisuuden riistää maahanmuuttajia töissä joista ei-rodullistetut työläiset pyrkivät pois. Kun tähän yhtälöön lisätään vielä se, että oikeistopuolueet ja -liikkeet ovat entistä tottuneempia käyttämään ja manipuloimaan joukkotiedotusvälineitä omaksi hyödykseen, rakentuu meille tästä erittäin hankala toimintaympäristö.

Naisten lisääntymisoikeuksia ja feminismiä koskevassa keskustelussa on kuitenkin erittäin lupaavia merkkejä. Kaikkialla maailmassa radikaalioikeisto hyökkää naisten lisääntymisoikeuksia, vapautta ja aktiivisempaa yhteiskunnallista toimijuutta vastaan ultramaskuliinisuutta ja perinteisiä sukupuolirooleja korostaen. Aggressiivisen, uhattuna olevan maskuliinisuuden kehittäminen hyvin reaktiivisella tavalla on yksi fasismin kulmakivistä.

Tämä on huomattavissa erityisen selvästi Turkin ja Puolan kaltaisissa maissa, joissa naisten oikeuksia puolustavat liikkeet ovat saaneet voimakasta kansainvälistä tukea. Feministisen liikkeen kritiikki on ollut hyvin menestyksekästä ennen kaikkea Puolassa, mutta myös Yhdysvalloissa ja Latinalaisessa Amerikassa (kuten esimerkiksi Argentiinassa). Uskomme tämän olevan hyökkäykselle hedelmällinen alue myös meille. Pohjoismaissa aborttioikeudelle ja naisten oikeudelle omaan kehoonsa löytyy laaja tuki, jopa laajemmin kuin edellä mainituissa valtioissa. Tämä antaa meille hyvän aseman, josta lähteä työskentelemään.

JOHTOPÄÄTÖS

Tässä tekstissä olemme käsitelleet kolmea tärkeää aihetta strategista keskustelua varten Pohjoismaissa. Ensimmäiseksi pyrimme selventämään, kuinka sosiaalidemokratia ei ole koskaan ollutkaan vapauttamiseen pyrkivä projekti ja miten se on tänään karistanut edistykselliset elementtinsä ja näyttäytyy yhä enenevissä määrin autoritäärisenä, liberaalina ja rasistisena. Elämä ja kamppailu yhteiskunnissa, joiden kapitalistista ”demokratiaa” kutsutaan maailman edistyksellisimmiksi, vaikka niiden demokratia onkin jyrkässä laskussa, määrittelee keskeisesti sitä miten hahmotamme oman tilanteemme. Sosiaalidemokratia on liike, joka on synnyttänyt nykyiset kapitalistiset yhteiskuntamme. Vaikka se murenee, sitä ja sen poliittista projektia vastaan on välttämätöntä hyökätä poliittisesti. Tämä on vielä tärkeämpää tänä päivänä, kun sosiaalidemokratia on karistanut kaikki pyrkimyksensä sosialismiin.

Toiseksi, olemme tarkastelleet logistiikkaa nykyisen kapitalismin heikkona kohtana ja liittäneet sen muihin aihepiireihin. Uskomme, että tämä on hyvä mahdollisuus väliintuloille ja erilaisille kokeiluille. Tässä yhteydessä, tänä liberalismin ja reaktiivisuuden aikana, on luokkavoiman löytäminen jälleen mahdollista.

Kolmanneksi olemme käsitelleet äärioikeiston nousua feministisestä näkökulmasta muotoillaksemme uudestaan tapamme vastustaa fasismia ja reagoida siihen. Työskentelemme jo feminististen aihepiirien parissa ja feministiset periaatteet ovat tärkeitä omissa ryhmissämme. Feministisen näkökulman liittäminen kamppailuun äärioikeistoa vastaan on meille uutta ja toimintatapana vaikuttaa hyvin lupaavalta.

Pohjoismaisena järjestönä, joka toimii yhtälailla pienissä kaupungeissa kuten Tampere Suomessa ja Oslon kaltaisissa suurissa pääkaupungeissa, ymmärrämme että ei ole mitään kaikkialla toimivaa metodia kaikkiin tilanteisiin. Uskomme kuitenkin, että nämä keskustelut käsittelevät tilanteita, joita me kaikki kohtaamme. Toivomme niiden avaavan mahdollisuuksia laajoihin interventioihin paikallisella, kansallisella, Pohjoismaisella ja jopa kansainvälisellä tasolla. Tämän vuoksi olemme järjestäytyneet yhdessä, vaikuttaaksemme tavoilla joihin emme pystyisi toimiessamme pienemmissä ryhmissä muutosta tavoitellessamme.

The Autonomous Revolutionary Nordic Alliance (ARNA)

Katso myös:

ARNA: joitakin pohdintoja G20-vihasta Hampurissa, mellakoista ja pohjoismaisesta mobilisaatiosta

ARNA: Antifasisteille historiallinen voitto Göteborgissa

%d bloggaajaa tykkää tästä: