rotvalli.ninja

Anton Pannekoek

Anton Pannekoek: Fasismin rooli

Anton Pannekoekin (1873–1960) 1930-luvulla kirjoitettu essee fasismista on edelleen kiinnostavaa luettavaa. Pannekoek erittelee fasistien nousun mahdollistaneita tekijöitä ja fasismin vaikutuksia työväenluokalle.

Esseen toisessa osassa kritiikki kohdistuu fasististen puolueiden lisäksi myös sosiaalidemokraattisiin ja kommunistisiin puolueisiin. Pannekoek näkee kaikkien näiden pyrkimyksenä valtiokapitalismin tai valtiososialismin, jossa valta on työläisten sijaan harvoilla johtajilla.

Käännös englannista: Keijo Lakkala.


Fasismille keskeinen piirre on sen kyky organisoida ahdasmieliset, yksityisyrittäjyyteensä koteloituneet pienkapitalistit ja keskiluokka joukkoliikkeeksi, joka on tarpeeksi vahva torjumaan ja lyömään järjestäytyneen työväestön.  Tämä kapitalistien ja työväenluokan väliin ahtautunut luokka ei kykene kamppailemaan kapitalismia vastaan, mutta on aina valmis vastustamaan työläisten luokkataistelua. Vaikka se vihaakin suurpääomaa ja laukoo antikapitalistisia iskulauseita, se on sittenkin kapitalismin käsikassara, joka keskittää ja suuntaa poliittisen toimintansa työläisten alistamiseen.

Sen ideat ja teoriat on enimmäkseen suunnattu luokkataistelua vastaan; työläisiä vastaan jotka tuntevat ja toimivat omana luokkanaan. Fasismi sen sijaan korostaa voimakasta kansallistunnetta, ideaa kansan yhtenäisyydestä vieraiden kansojen edessä. Kansan keskuudessa työläisillä on oma paikkansa, muttei erillisenä luokkana vaan kytköksissä työnantajiin teollisuuden ja maatalouden tuotantoryhminä. Näiden ryhmien edustajat toimivat hallitusten neuvonantajina. Sitä kutsutaan korporatiiviseksi valtioksi, koska se perustuu yhteiskunnan ryhmien suoralle edustukselle eli kapitalistiselle työnjaolle. Se vastustaa parlamentaarista järjestelmää, jolle fasismilla ei ole juurikaan käyttöä ja jonka se tuomitsee hajottavana voimana, sisäisen hajanaisuuden pahantahtoisena lietsomisena..

Parlamentarismi ilmaisee kansan, kansalaisten valtaa ja hallituksen riippuvaisuutta kansasta. Fasismi nostaa valtion kansalaisten yläpuolelle. Valtio kansan järjestäytymisen muotona on korkein päämäärä, jolle kansalaiset ovat alisteisia. Ei demokratia eivätkä ihmisten oikeudet vaan auktoriteetti ja ihmisten velvollisuudet. Se asettaa puoluejohtajan valtion johtoon hallitsemaan diktaattorina yhdessä puoluetovereidensa kanssa, ilman että kansanedustajilla on mitään mahdollisuutta vaikuttaa heidän toimiinsa.

Tällainen hallintotapa vastaa selvästikin nykyaikaisen kapitalismin tarpeisiin. Pitkälle kehittyneessä kapitalismissa taloudellinen valta ei keskity, kuten aluksi, lukuisten itsenäisten tuottajien luokalle vaan suurkapitalistien pienelle  joukolle. Näiden kannalta on hyödyllisempää, jos hallitsijoiden lukumäärä on pieni ja valta mahdollisimman täydellinen, ja liiketoiminta näyttää olevan paremmin turvattu kun työläisten vastarinta ja kaikki julkinen kritiikki on tukahdutettu raudanlujasti. Niinpä kaikissa maissa on nähtävissä pyrkimys kasvattaa keskushallinnon ja ylimmän valtiojohdon valtaa. Vaikka myös tätä kutsutaan fasismiksi, sillä on jonkin verran eroa, säilytetäänkö parlamentaarinen kontrolli vai luodaanko avoimen diktatorinen hallinto, joka perustuu mahtavan puoluejärjestön hirmuvallalle.

Saksassa kansallissosialistisen liikkeen kehityskulku tapahtui jonkin verran myöhemmin. Vuoden 1918 vallankumous nosti sosialismin valtaan, mutta tätä valtaa käytettiin suojelemaan kapitalismia. Hallituksessa olevat sosialistit antoivat kapitalistien toimia mielensä mukaan. Pienkapitalistiset luokat näkivät, miten heitä eri suunnilta piirittävät vastustajat liittoutuivat keskenään ja kapitalistien keinotteluihin sotkeutuneet sosialistivirkamiehet pitivät sosialistista valtion asiainhoitoa ja kapitalistista spekulaatiota yhtenä ja samana korruptoituneen kansainvälisen rosvojoukkion toimintaperiaatteena. Se asetti heidät rehellistä pienkapitalistista liiketoimintaa ja kokeneita konservatiivisia maanviljelijöitä vastaan. Ensimmäiset kansallissosialistiset ryhmät koostuivat yliopistojen nuorista älyköistä, jotka huomasivat halveksimiensa sosialistijohtajien vieneen heidän aiemman monopoliasemansa julkishallinnossa, ja armeijan supistamisen vuoksi työttömiksi jääneistä entisistä upseereista.

He olivat innokkaita nationalisteja, koska kuuluivat kapitalistisiin keskiluokkiin ja vastustivat vallassa olevan sosiaalidemokratian internationalismia. He kutsuivat itseään sosialisteiksi, koska suhtautuivat kaikessa pikkuporvarillisuudessaan vihamielisesti suurpääomaan ja rahoitusalaan. He olivat myös voimakkaan antisemitistisiä. Ennen kaikkea siitä syystä, että juutalaisella pääomalla oli Saksassa keskeinen rooli etenkin niissä suurissa liikeyrityksissä, jotka aiheuttivat pikkukauppojen konkursseja. Toiseksi siksi, että juutalaisia intellektuelleja tulvi yliopistoihin ja muille koulutusta vaativille aloille, ja he osoittautuivat usein älykkäämmiksi (esimerkiksi lakimiehinä ja fyysikkoina) kuin saksalaiset kilpailijansa.

Suurkapitalismi tuki kansallissosialisteja taloudellisesti, varsinkin aseteollisuus, joka koki asemansa uhatuksi yhä uusien aseistariisuntakonferenssien takia. Kansallissosialistit perustivat kapitalismia puolustavia laittomia taisteluryhmiä nousevaa bolshevismia vastaan. Sitten puhkesi maailmankriisi, joka entisestään pahensi tilannetta rauhansopimusten edellyttämien sotakorvausten jo valmiiksi rasittamassa Saksassa. Epätoivoisen keskiluokan kapina nosti kansallissosialistit valtapuolueeksi, mahdollisti poliittisen vallan haltuunoton ja puoluejohtajan pääsyn Saksan diktaattoriksi.

Näennäisesti tämän keskiluokan diktatuurin ideat kohdistuivat sekä suurpääomaa että työväenliikettä vastaan. On kuitenkin selvää, että pienkapitalistinen ohjelma paluusta pienen liiketoiminnan aikakauteen oli mahdoton toteuttaa. Saksassa kävi varsin nopeasti selväksi, että suurkapitalistit ja maata omistavat aristokraatit olivat johtavan kansallisossialistipuolueen todelliset valtiaat. Todellisuudessa puolue toimi kapitalismin käsikassarana työläisten järjestäytymisen  vastaisessa kamppailussa.

Niin voimakas oli uusien iskulauseiden voima, että ne vetosivat myös moniin työläisiin, jotka liittyivät kansallissosialistiseen puolueeseen. Työläiset olivat oppineet seuraamaan johtajiaan, mutta nämä olivat tuottaneet pettymyksen ja joutuivat nyt uusien, vahvempien johtajien lyömiksi. Sosialististen ja kommunististen ihanteiden loisto ja henkinen voima oli hiipunut. Kanssallisosialismi lupasi työläisille parempaa sosialismia, joka toteutuisi luokkasodan sijasta luokkarauhan avulla. Se tarjosi heille paikkaa yhtenäisen kansan jäsenenä erillisen luokan sijaan.

Fasismin tai muun vastaavan kansanliikkeen  menestyksen seurauksena joissakin maissa työväenluokkaa on estetty jatkamasta vapaustaisteluaan. Työväenluokan organisaatiot on tuhottu kokonaan tai alistettu ammattiyhdistyliikkeiden kapitalistisen valtion virkakoneistolle. Työläisten lehtiä on lakkautettu, sananvapautta tukahdutettu, sosialistinen ja kommunistinen propaganda kielletty ja siitä on rangaistu vangitsemisella, keskitysleireillä tai pitkillä vankilatuomioilla. Mielipiteiden pakotetussa yhdenmukaisuudessa ei ole tilaa kumouksellisille opeille. Tie kohti proletariaatin valtaa on perinteisesti kulkenut propagandan ja keskustelun avulla kehittyneiden näkemysten ja järjestäytymisen kautta, mutta nyt tämä tie kohti proletariaatin valtaa,  vallankumousta ja vapautta, on pysähtynyt taantumuksen betoniseinään.

Siltä tilanne ainakin päällisin puolin näyttää. Ongelman syvällisempi tarkastelu paljastaa kuitenkin , että vain työläisten mahdollisuus nousta valtaan pehmeästi ja rauhanomaisesti on estetty. Sanoimme aiemmin, että sananvapaus, järjestymisoikeus ja propagandan sekä poliittisten puolueiden muodostamisen oikeus olivat kapitalismin välttämätön edellytys. Niitä tarvittiin varmistamaan kapitalistisen tuotannon ja kehityksen normaali toiminta. Mutta kun niitä ei enää ole, luokkaristiriidat purkautuvat väistämättä kansannousuissa ja vallankumouksellisissa liikkeissä. Kapitalistisen luokan on päätettävä, haluaako se sitä.

Kapitalistisella luokalla on kuitenkin syynsä haluta sitä. Se kokee, että tämänhetkinen raskas maailmanlaajuinen kriisi ravistelee kapitalistista järjestelmää ytimiään myöten. Se tietää, että supistuva tuotanto ei kykene samaan aikaan ruokkimaan koko työväenluokkaa ja tuomaan kapitalisteille riittäviä voittoja. Se katsoo, ettei sen tarvitse vastata tappioista. Samalla se myös tajuaa, että työttömyyden näännyttämät työläiset nousevat väistämättä kapinaan. Se pyrkii estämään sen lujittamalla omaa asemaansa, hitsaamalla kapitalistiluokkaa yhtenäiseksi, suojaamalla valtiovaltaa vahvalla panssarilla, sitomalla työläiset lujin kahlein valtioon sekä riistämällä heiltä heidän vanhat puolustuskeinonsa, sosialistiset äänitorvensa ja organisaationsa. Tästä syystä fasismi on viime vuosina voimistunut.

Jossakin vaiheessa kapitalismi näytti pärjäävän huijaamalla työläisiä valedemokratialla ja valereformeilla. Nyt se on kuitenkin kääntymässä toiseen suuntaan, raskaan sorron tielle. Tämän täytyy ajaa työläisiä vastarintaan ja määrätietoiseen luokkataisteluun. Miksi kapitalismi toimii niin? Ei omasta vapaasta tahdostaan, vaan sisällään piilevien materiaalis-taloudellisten voimien pakottamana; siksi että raju kriisi vaarantaa sen voitot ja lietsoo pelkoa vallankumouksesta.

Fasismi rehentelee tukkineensa kommunismin tien ikuisiksi ajoiksi. Muka siksi, että se on murskannut työväenliikkeen. Mutta todellisuudessa se on  murskannut ainoastaan työväenliikkeen alkeelliset tehottomat muodot. Se on tuhonnut illuusiot, vanhat sosialistiset uskomukset, sosialistiset ja kommunistiset puolueet – jotka ovat kaikki aikansa eläneitä ja vain haittaavat  edistystä. Samalla se hävitti vanhat puoluehajaannukset, jotka käänsivät työläiset toisiaan vastaan. Näin se tuli palauttaneeksi työläisten luonnollisen luokkayhtenäisyyden.

Puolueet ovat ryhmiä, joita määrittävät jäsentensä yhteiset mielipiteet, ja organisaatiot määrittyvät jäsenyyden kautta – molemmat näistä ovat toissijaisia ja epäolennaisia. Luokka on ensisijainen realiteetti, joka kumpuaa suoraan kapitalismin olemuksesta. Työläiset ovat perinteisesti nähneet poliittisen mielipiteen ja organisaation jäsenyyden ratkaisevina tekijöinä, jotka erottavat työläiset kapitalisteista. He ovat ajatelleet ja tunteneet puolueiden ja ammattiyhdistysten määrittelemällä tavalla – ja jatkanevat vastakin samoilla raiteilla, ainakin jonkin aikaa. Nyt heitä estetään ajattelemasta ja tuntemasta luokan määrittelemällä tavalla. Erottelevien karsinoiden puuttuessa he seisovat rinnatusten ja huomaavat olevansa tovereita keskenään, kaikki samalle kapitalistiselle riistolle alistettuja. Mikään puoluekuri ei voi kutsua heitä toimintaan, heidän tulee ajatella ja toimia itse, kun fasistisen kapitalismin paine kasvaa liian raskaaksi. Toisiaan vastustavien puolueiden iskulauseiden ja ammattiliittojen kapea-alaisuuden usva, joka himmensi luonnollista luokkatietoisuutta, on nyt tuhottu. Kapitalismin todellisuus näyttäytyy heille terävänä ja armottomana, ja taistelussa sitä vastaan työläiset voivat tukeutua vain itseensä ja luokkansa yhtenäisyyteen.

Työväenluokan poliittiset puolueet – puhumme nyt Saksasta ja Italiasta – ovat kadonneet. Ainoastaan niiden maanpaossa olevat johtajat jatkavat puhetta kuin olisivat itse puolueita. Tämä ei tarkoita sitä, että he olisivat häipyneet lopullisesti. Mikäli työväenluokka nousee kapinaan, he tulevat takaisin ja esiintyvät jälleen työväenluokan johtajina. Työläisten tulee kukistaa heidät uudelleen ja tajuta heidän kuuluvan menneeseen maailmaan.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö puolueita tulisi myöhemmin olemaan tai ettei niillä olisi enää mitään tehtävää. Uusia puolueita tulee kumouksellisina aikoina epäilemättä syntymään, ilmaisemaan työväenluokan keskuudessa olosuhteiden muuttuessa väistämättä ilmeneviä taktisia mielipide-eroja. Tällaiset puolueet ovat välttämättömiä yhteiskunnallisen kehityksen elementtejä. Työväenluokalle ei tule antaa valmiiksi pureksittuja mielipiteitä ja valmiita foorumeita diktaattoripuolueelta, joka väittää tekevänsä ajattelutyön työväenluokan puolesta ja kieltää siltä itsenäisen mielipiteenmuodostuksen. Työväenluokan on ajateltava ja löydettävä tiensä itse. Siten mielipiteet siitä, mitä on tehty ja mitä on tehtävä, tulevat vaihtelemaan koska eri yksilöiden elämät – vaikkakin pääpiirteissään samankaltaiset – ovat yksityiskohdiltaan erilaiset. Mielipideryhmiä muodostetaan, jotta työläiset kykenisivät keskustelemaan ja levittämään ideoitaan, vastustamaan kapitalistiluokan tiedemiehiä sekä käymään henkistä kamppailua toisten ryhmien kanssa. Tätä on työväenluokan itseoppiminen.

Tässä mielessä puolueita voidaan pitää tiedusteluryhminä kapitalistisessa viidakossa. Niiden täytyy etsiä keinoja, tutkia tietoja ja olosuhteita, puntaroida näitä keskuudessaan sekä tarjota ideoita, selityksiä ja neuvoja työläistovereilleen. Tällä tavoin puolueet ovat välttämättömiä instrumentteja työväenluokan intellektuaalisen vallan rakentamiseksi.

Puolueiden tehtävä ei ole toimia työläisten puolesta, käydä varsinaista taistelua heidän puolestaan ja vetää luokkaa perässään. Niillä ei ole valtaa asettaa itseään luokan tilalle.Tärkeintä on luokkayhtenäisyys, luokkatoiminta, puolueen mielipiteen tulee olla sille alistettu.

II

Fasistisen Italian ja Saksan sekä bolševistisen Venäjän välillä on monia samankaltaisuuksia. Kaikkien johdossa on diktaattori, diktaattoripuolueen johtaja – kommunistinen puolue Venäjällä, fasistinen puolue Italiassa sekä kansallissosialistinem puolue Saksassa. Nämä puolueet ovat suuria ja tehokkaasti organisoituja, ja niiden kiihkeys ja into, asialle omistauminen, kurinalaisuus ja tarmokkuus ovat omiaan tekemään niistä tehokkaita valtion ja maan hallitsijoita ja saavat ne näyttämään yhdeltä voimakkaalta, suurelta kokonaisuudelta.

Ne kuitenkin muistuttavat toisiaan vain muodollisesti. Venäjällä valtiokapitalismi kehittää tuotantovoimia, mutta yksityistä pääomaa ei suvaita. Italiassa ja Saksassa valtio ja hallitseva puolue ovat läheisesti kytköksissä yksityisen, laajan mittakaavan kapitalismin kanssa. Mutta myös näissä fasistisissa maissa on tavoitteena parempi taloudellinen organisaatio.

Suuren mittaluokan liiketoiminta tarkoittaa aina tietynlaista tuotannon ja kuljetusten organisaatiota sekä pankkitoimintaa, pienen joukon suorassa hallinnassa. Tämä verrattain vähälukuinen ryhmä valvoo ja hallitsee pienkapitalistien massaa. Poliittiset hallitsijat olivat jo aiemmin lyöttäytyneet yhteen näiden suurkapitalistien kanssa. Nyt fasistinen ohjelma julistaa, että valtiovallan tulee suoraan ohjata ja säädellä taloudellisia voimia. Nationalismin nousu kaikissa maissa sekä valmistautuminen maailmansotaan, kuten asia ilmaistaan autarkkisissa iskulauseissa, toisin sanoen jokaisen valtion täydellinen riippuvaisuus omista resursseistaan, pakottaa poliittiset johtajat likeiseen yhteistyöhön teollisuusjohtajien kanssa. Kun vanhassa kapitalismissa valtio oli teollisuuden välttämätön työkalu, tulee uudesta teollisuudesta nyt myös valtion välttämätön työkalu. Hallitseva valtio ja hallitseva teollisuus sulautuvat yhdeksi. Yksityisen liiketoiminnan sääntelypakko tarkoittaa nyt sitä, että fasistisen vallan myötä suurin osa pienkapitalisteista alistetaan yhä täydellisemmin suurpääomalle.

Fasistisessa kapitalismissa hallitseva luokka pitää aina varmuuden vuoksi kiinni yksityisen yritteliäisyyden periaatteesta ainakin itseään, jollei muita varten. Suurkapitalistien, monopolisoijien sekä pankkiirien hiljainen kilpailu ylivallasta ja voitosta jatkuu kulissien takana. Mutta jollei taloudellinen kriisi ota laantuakseen, lisääntyvä kurjuus sekä työläisten ja keskiluokan kapinointi pakottavat hallitsijat entistä tehokkaampaan talouselämän sääntelyyn. Kapitalistit suuntaavat jo nyt katseensa Venäjälle tutkaillakseen sen taloutta mahdollisena mallina ja ulospääsytienä kriisistä. ”Suunnitelmatalous” on monissa maissa poliitikkojen huulilla. Eurooppalaisen ja amerikkalaisen kapitalismin kehitys kohti jonkinlaista valtiokapitalismia saattaa tarjota keinoja estää tai hillitä proletaarista vallankumousta. Tätä tullaan sitten kutsumaan sosialismiksi. Jos vertaamme sitä viimeisimpään ohjelmaan, Belgian sosiaalidemokraattisen puolueen ”suunnitelmaan” kapitalismin sääntelemiseksi, ero ei ole perustavanlaatuinen. Belgialaisten suunnitelmassa voi todellakin nähdä pyrkimyksen kilpailla fasismin kanssa kapitalismin pelastamiseksi.

Jos vertaamme nyt näitä kolmea puoluetta – sosiaalidemokraattista, kommunistista ja fasistista puoluetta – voimme todeta, että niillä kaikilla on sama keskeinen tavoite. Ne haluavat hallita työläisiä. Tietenkin pelastaakseen työläiset, tehdäkseen heidät vapaiksi ja onnellisiksi. Niin ne kaikki sanovat.

Niiden keinot ja toimintakentät ovat erilaiset: ne ovat kilpailijoita keskenään ja jokainen haukkuu muita vastavallankumouksellisiksi tai rikollisiksi.

Sosiaalidemokratia vetoaa demokratiaan: työläiset saavat valita herransa äänestämällä. Kommunistinen puolue tukeutuu vallankumoukseen: kommunistisen puolueen kutsumana työläiset tulevat nousemaan kapitalistista valtaa vastaan, kumoavat sen ja nostavat kommunistisen puolueen valtaan. Fasistit vetoavat kansallistunteisiin ja pienkapitalistisiin vaistoihin. Kaikki kolme pyrkivät jonkinlaiseen valtiokapitalismiin tai valtiososialismiin, jossa valtio, johtajien yhteisö, virkamiehet ja tuotantovälineiden haltijat käskevät ja riistävät työväenluokkaa.

Kaikki kolme perustavat toimintansa ajatukselle, että työläisjoukot eivät kykene itse hoitamaan omia asioitaan. Ne katsovat, että kyvykkään ja koulutetun vähemmistön on johdettava kyvytöntä ja tyhmää enemmistöä.

Kun työväenluokka taistelee todellisen vapautensa puolesta ottaakseen sekä tuotannon ohjat että yhteiskunnallisen vallan omiin käsiinsä, se tulee saamaan kaikki nämä puolueet vastaansa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: