rotvalli.ninja

“Ei edusta ministeriön kantaa” – Sisäministeriön ekstremismiraportti herättää kritiikkiä

Artikkeli on julkaistu alunperin osoitteessa toimitus.co

Sisäministeriö julkaisi 16. huhtikuuta 2020 vuosittaisen tilannekatsauksensa “väkivaltaiseen ekstremismiin” Suomessa. “Väkivaltaiseen ekstremismiin” oli sisällytetty muun muassa kansainvälisen väkivallattomuuteen sitoutuneen Extinction Rebellion -liikkeen Suomen haara Elokapina. Raportti herätti sosiaalisessa mediassa niin paljon kritiikkiä, että sisäministerin valtiosihteeri Olli-Poika Parviainen irtisanoutui jo raportista ja ilmoitti, ettei se edes edusta sisäministeriön kantaa.

Ketä sisäministeriön raportti sitten edustaa, jos ei sisäministeriötä?

Sisäministeriö on julkaissut “väkivaltaisen ekstremismin” tilannekatsauksiaan vuodesta 2013 lähtien. Niitä alettiin julkaista osana Kansallista väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin ennalta ehkäisyn toimenpideohjelmaa, joka käynnistettiin vuonna 2012 Valtioneuvoston päätöksellä. Ohjelma on sisäministeriön koordinoima laajapohjainen vakoilu- ja toimenpideohjelma, joka yhdistää suuren joukon viranomaisia (poliisi, Supo, lastensuojelu jne.) sekä kolmannen sektorin toimijoita tukahduttamaan epämääräisesti määriteltyä “ekstremististä” liikehdintää.

Toimenpideohjelmassa “väkivaltaisella ekstremismillä” tarkoitetaan sitä, että “väkivaltaa käytetään, sillä uhataan, siihen kannustetaan tai se oikeutetaan aatemailmalla perustellen.” (s.14) Käytännössä kuitenkin mikä hyvänsä uskonnollinen tai poliittinen yhteisö, joka pyrkii muuttamaan vallitsevia olosuhteita, voi joutua toimenpideohjelman kohteeksi epämääräisen määrittelyn ja epätieteellisen viitekehyksen takia. Kuten valtiosihteeri Olli-Poika Parviainenkin sanoo, “väkivaltaista ekstremismiä” käytetään leimaavana synonyyminä mille hyvänsä “radikaaliksi mielletylle liikehdinnälle”, eikä käsitteen soveltamisalaan ole selkeitä kriteerejä. Muun muassa Elokapinan tapaus osoittaa, ettei esimerkiksi väkivalta tai väkivallattomuus todellisuudessa määritä “ekstremismiä”, vaan järjestöt voivat joutua toimenpideohjelman kohteeksi pelkän poliittisen sisältönsä takia. Isossa-Britanniassa esimerkiksi Greenpeace listattiin ”ekstremististen järjestöjen” joukkoon, mutta listaus purettiin massiivisen kritiikin takia.

Toimenpideohjelman lähtökohtana oleva epätieteellinen “ekstremismi” ei ole yhteiskuntatutkimuksessa yleisesti hyväksytty teoria, vaan heijastelee ennemminkin poliisin ja Suojelupoliisin operatiivisia intressejä. Se ei oikeastaan edes ole varsinainen teoria, vaan löyhä käsitteellinen viitekehys, jota erityisesti poliisi ja suojelupoliisi ovat kehittäneet joidenkin terrorismitutkijoiden myötävaikutuksella. “Ekstremismi”-käsitteen tarkoitus on toimia terrorismia laajempana epämääräisenä kattoterminä, jotta poliisiviranomaisten toimintakenttää voitaisiin laajentaa käsittämään myös perustuslain turvaama yhteiskunnallinen ja poliittinen toiminta. Se voidaan ymmärtää 2000-luvulla alkaneen ”terrorismin vastaisen sodan” laajentamisena yhteiskunnalliseen ja poliittiseen toimintaan. Epämääräisesti rajattu puhe ”ekstremismistä” antaa suojelupoliisille ja poliisille epämääräisesti rajatun toimivallan vakoilla, “ennaltaehkäistä” ja tukahduttaa poliittista toimintaa.

”Ekstremismi”-teoriaa on kritisoitu siitä, ettei se todellisuudessa kuvaa tarkastelemiaan yhteiskunnallisia ilmiöitä eikä “ekstremismille” ole edes esitetty selkeää määritelmää. Se kuvaa enemmän poliisin intressejä kuin poliittisten liikkeiden toimintaa tai itseymmärrystä. Seuraavassa kappaleessa käsitellään muutamia keskeisimpiä “ekstremismi”-teorian lähtökohtia.

“Ekstremismiä” on kaikki ja ei mikään

Sisäministeriön ongelmat tiivistyvät viime kädessä taustalla olevan “ekstremismi”-teorian epätieteellisyyteen ja epämääräisyyteen. Puhe ”ekstremismistä” stigmatisoi yhteiskunnallista toimintaa, sillä siinä esimerkiksi ympäristöaktivismi ja fasismin vastustaminen rinnastetaan toisaalta terrorismiin ja toisaalta uusnatsismin ja radikaalin jihadismin kaltaiseen totalitääriseen ja verenhimoiseen toimintaan. Puhe ”ekstremismistä” tyhjentää yhteiskunnallisen aktiivisuuden sen eettisisestä ja poliittisesta sisällöstä, ja johtaa siten vääristyneeseen ymmärrykseen käsiteltävistä liikkeistä, niiden motiiveista, tavoitteista ja vaikutuksista yhteiskunnalle. ”Ekstremismi”-puheen räikeimmät ongelmat voidaan tiivistää seuraavasti:

Ekstremismiä ei ole rajattu selkeästi. Sisäministeriön raportin varsinainen sisältö alkaa sanoilla: “väkivaltaiselle radikalisoitumiselle ja ekstremismille ei ole yhtä, kansainvälisesti hyväksyttyä määritelmää.” (s. 14)

Sen seurauksena ”ekstremismin” piiriin voidaan laskea mitä tahansa “radikaaliksi miellettyä liikehdintää” riippumatta siitä, mitä kyseiset järjestöt ja liikkeet tekevät tai tavoittelevat. Esimerkiksi kyseisen raportin vasemmistolaista, ekologista ja anarkistista toimintaa käsittelevä osio käsittelee lähes yksinomaan tavanomaista poliittista toimintaa. Tämä rajausongelma ei ole ainoastaan teoreettinen tai esteettinen, sillä raportin on tarkoitus ohjeistaa kaikkia Suomen viranomaisia siihen, mitä toimintaa ja ryhmiä pitäisi vakoilla ja ennaltaehkäistä.

Käytännössä siis osa poliittisesta toiminnasta, esimerkiksi kapitalismikriittinen ympäristöaktivismi ja fasismin vastustaminen, on määritelty lähtökohtaisesti “ekstremistiseksi” riippumatta siitä, mitä ympäristöaktivistit tai antifasistit tekevät. Raportissa puhutaan esimerkiksi “väkivaltaisesta äärivasemmistosta”, “jolla tässä yhteydessä tarkoitetaan erityisesti anarkismia ja antifasismia”. (s. 11) “Väkivaltainen äärivasemmistolaisuus” on siis raportin lähtökohta, ei empiirinen johtopäätös. Sitä käytetään yleisnimenä kaikelle ulkoparlamentaariselle vasemmistolaiselle ja anarkistiselle liikehdinnälle.

Hyvän teorian merkki on se, että se pystyy käsitteellistämään ja kuvaamaan olemassaolevaa ilmiötä tavalla, joka auttaa hahmottamaan ilmiötä paremmin. Huonon teorian merkki puolestaan on se, että pakotetaan tutkittava ilmiö vastaamaan omia kiveenhakattuja lähtöoletuksia. ”Ekstremismi”-teoria on hyvä esimerkki jälkimmäisestä. Nykyaikaisessa yhteiskunnallisessa tutkimuksessa sen sijaan on peruskäytäntö, että lähtöoletuksia ja niiden vaikutusta tutkittavan ilmiön hahmottamiseen arvioidaan kriittisesti, ja niistä ollaan avoimia.

Elokapinan tempaukset nostetaan sisäministeriön raportissa esimerkiksi ”väkivaltaisesta äärivasemmistolaisuudesta” ja ”ekstremismistä”.

Ekstremismi perustuu valheelliseen neutraaliuteen. Yhteiskunnallisessa tutkimuksessa on luovuttu jo 1900-luvun loppupuolella ajatuksesta, että yhteiskunnallista todellisuutta voisi tutkia neutraalista asemasta. Sen sijaan käytännöksi on vakiintunut oman aseman ja teoreettisen viitekehyksen avoin tarkastelu, jotta lukijat voivat suhteuttaa lukemansa tunnettuun teoriaan ja metodologiaan.

”Ekstremismi”-jargonissa sen sijaan puhutaan esimerkiksi “radikaaliksi mielletystä liikehdinnästä” avaamatta lainkaan millä perusteilla radikaaliutta arvioidaan. Raporteissa ei myöskään olla avoimia, millaisiin poliittisiin intresseihin rajausvalinnat perustuvat.

Sisäministeriön ja suojelupoliisin raportteja onkin esimerkiksi kritisoitu vuosikausia niin sanotusta “false balance”-harhasta. Kuvitteellisesta neutraaliasemasta katsottuna kaikki omasta – siis tässä tapauksessa poliisiviranomaisten – ajattelusta poikkeavat ajattelutavat luokitellaan radikaaleiksi. Kyselytutkimukset osoittavat, että poliisiviranomaisten keskuudessa erityisesti perussuomalaisten kannatus on ylikorostunutta, joten olettavasti ekstremismikatsauksissakaan ei ymmärretä oikeistoradikalismin ja fasismin vakavuutta kun taas maltillisetkin vasemmistolaiseksi mielletyt ryhmät nähdään ylikorostuneen uhkaavina. ”Väkivaltainen äärivasemmisto” on itsessään äärioikeiston popularisoima epäanalyyttinen termi ja raportissa vasemmistolaista ja anarkistista liikehdintää kuvaavat termit menevät jatkuvasti sekaisin, kuten tutkija Oula Silvennoinen huomauttaa. Näin ”ekstremismi”-teoria ei ainoastaan luo virheellistä kuvaa yhteiskunnasta, vaan myös tukee äärioikeiston narratiivia ja antaa polttoainetta äärioikeistolaiseen propagandaan.

Uusimmassa raportissa “väkivaltaista äärivasemmistoa” käsittelevään osioon olikin listattu esimerkeiksi muun muassa Extinction Rebellionin väkivallattomat kansalaistottelemattomuustempaukset ja Varis-verkoston uutisointi Awakening-tapahtumasta. Käytännössä koko ”väkivaltainen äärivasemmisto”-osio käsittelee tavanomaista poliittista toimintaa. Räikeimmin tämä ongelma näkyy kurdijärjestöjen kuvauksessa, jossa niin ikään liberaalit raportit uusintavat Turkin fasistisen ja islamistisen hallinnon näkökulmaa (Turkin autoritäärinen hallinto on lobannut kurdijärjestöjen kriminalisointia myös maansa rajojen ulkopuolella 1990-luvulta lähtien).

Koska ”ekstremismi”-raporttien taustalla olevia intressejä ja valheellista neutraalisuutta ei avata kriittisesti, tutkittavaa liikehdintää ei myöskään suhteuteta vallitsevan yhteiskunnan systemaattiseen väkivaltaan. Poliisin mukaan esimerkiksi pakkopalautusten vastustaminen on radikaalia, mutta ihmisten lähettäminen kidutettavaksi ja teloitettavaksi ei ole. Turkin miehityssodan vastaiset mielenosoitukset on listattu radikaaliliikehdinnäksi, mutta Turkin valtioterroria ja sotarikoksia ei pidetä radikaalina. Väkivallaton ympäristöaktivismi on listattu ”ekstremistiseksi”, mutta pohjavesien myrkyttämistä ei pidetä radikaalina.

Jos taustalla olevia premissejä ei analysoida kriittisesti, päädytään Suojelupoliisin ja sisäministeriön tavoin estämään kriittinen keskustelu siitä, mikä on todellisuudessa yhteiskunnalle tuhoisaa ja mikä ei. Yhteiskunnallisten vaikutusten sijaan keskitytään abstraktioihin ja yksittäisiin kontekstistaan irroitettuihin tekoihin.

Ekstremismi sekoittaa erilaiset liikkeet toisiina. Näennäisneutraalin “keskusta-aseman” myötä raportissa ei ainoastaan sekoiteta keskenään täysin erilaisia ilmiöitä, kuten poliittista nettivaikuttamista ja terrorismia, vaan myös keskenään täysin erilaiset poliittiset ja aatteelliset liikkeet niputetaan samaksi puuroksi. Samaan aikaan Suojelupoliisin mukaan radikaalin vasemmiston pääasiallinen toiminta vuonna 2019 on nimenomaan painottunut toisaalta äärioikeiston ja toisaalta Isisin ja Turkin hallinnon radikaalin islamismin vastustukseen. Erityisesti vasemmistolaisiksi mielletyt toimijat ovat katsoneet epäoikeudenmukaiseksi, että heidät rinnastetaan uusnatseihin ja islamisteihin.

Raportin puolustelijat ovat väittäneet, ettei tällaista rinnastusta tehdä, mutta raportti alkaa jo lauseella: “Suurin vakavan väkivallan, kuten joukkosurman, uhka liittyy yksittäisiin toimijoihin, joiden motiivi voi liittyä laajasti väkivaltaiseen ekstremismiin.” (s. 11)

Lause on epätosi jo siinä mielessä, ettei “väkivaltainen ekstremismi” ole osa yhdenkään poliittisen toimijan itseymmärrystä: kukaan ei ole ikinä ilmoittanut “väkivaltaista ekstremismiä” motivaatiokseen. Toisaalta väite on myös empiirisesti epätosi, sillä esimerkiksi viime vuosikymmenellä ei tapahtunut yhtäkään vasemmistolaista joukkosurmaa. Raportin mukaan eurooppalaiset joukkosurmaajat ovat pääosin fasismin, ja vähemmässä määrin islamismin motivoimia. Miksi raportin johtopäätöksissä sitten väitetään vastoin raportin havaintoja, että oletettu motivaatio liittyisi “laajasti ekstremismiin”, johon on kaiken lisäksi sisällytetty mukaan vasemmistolaisia järjestöjä? Mitä konkreettinen yhteys esimerkiksi Extinction Rebellionilla on joukkosurmiin?

Ekstremismi on viestinnällisesti sekavaa. Jos on niin, kuten valtiosihteeri Parviainen sanoo, että raportin on tarkoitus kuvata ”radikaaliksi miellettyä likehdintää”, niin miksei siitä sitten puhuta radikaaliksi miellettynä liikehdintänä? Miksi kirjoittaa ”väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsaus”, jos kyseessä on tilannekatsaus väkivallattomaan kansalaistoimintaan? Terrorismitutkija Leena Malkin mukaan raporttia ei pitäisi lukea niin, että ”mainittujen liikkeiden toimintaa kokonaisuudessa/nykymuodossaan pidettäisiin ekstremistisenä/väkivaltaisena”. Jos näin on, niin miksi Sisäministeriö sitten kirjoittaa, että raportti käsittelee kirjaimellisesti ”väkivaltaisten ekstremististen ryhmien” toimintaa?

Koska ”ekstremismi”-teoria ei perustu havaittuun todellisuuteen, vaan enemminkin pyrkii pakottamaan todellisuuden vastaamaan omia lähtöoletuksiaan, ihmisten on vaikea ymmärtää mitä ”ekstremismillä” ylipäänsä tarkoitetaan. Jos viranomaiset kirjoittavat ”väkivaltainen eksremistinen toiminta”, ei voi olettaa lukijan ymmärtävän, että sillä tarkoitetaan rauhanomaista kansalaistoimintaa. Vastuu ymmärrettävästä viestinnästä on kirjoittajalla, ja viranomaisviestinnän velvollisuus on kirjoittaa selkokielistä materiaalia, joka on ymmärrettävää muillekin kuin poliisiammattikorkeakoulun käyneille virkamiehille.

Epämääräinen puhe ”ekstremismistä” stigmatisoi yhteiskunnallisia, poliittisia ja uskonnollisia järjestöjä, jotka rinnastetaan uusnatsien ja ISISin kaltaisiin liikkeisiin. Jos esimerkiksi joukkosurmiin halutaan puuttua, on lopetettava epämääräinen puhe “ekstremisteistä” ja käytettävä ilmiöistä niiden oikeita nimiä, fasismi ja radikaali islamismi. Sen sijaan, että esimerkiksi antifasistit stigmatisoidaan rinnastamalla heidät uusnatseihin, heidän positiivinen roolinsa äärioikeiston vastustamisessa tulee tunnustaa. Samoin sen sijaan, että kurdijärjestöt ja Syyrian demokraattisiin voimiin (SDF) osallistuneet kansainväliset vapaaehtoiset rinnastetaan islamisteihin, heidän asemansa Kansainvälisen Isisin vastaisen koalition tärkeimpinä maajoukkoina tulee tunnustaa.

Tällainen asennemuutos edellyttäisi kuitenkin yhteiskunnallista ja poliittista keskustelua näiden liikkeiden tavoitteista, motivaatioista ja päämääristä, mutta poliisiviranomaiset ja sisäministeriö ovat haluttomia käymään tätä keskustelua.

Johtopäätöksiä

Epätieteellinen teoria “ekstremismistä” tulee ymmärtää niin sanotun terrorismin vastaisen sodan laajentamisena suurempaan osaan yhteiskuntaa ja poliittisia liikkeitä. Kaikista pisimmälle ”ekstremismin” torjunta on viety Venäjän ja Turkin kaltaisissa maissa, mutta myös esimerkiksi Isossa-Britanniassa on tapahtunut räikeitä ylilyöntejä. Epämääräisesti rajatun “ekstremismin” ennaltaehkäisy tarjoaa Suojelupoliisille ja muille poliisiviranomaisille epämääräisesti rajatun vallan vakoilla ja tukahduttaa mitä hyvänsä “radikaaliksi miellettyä” yhteiskunnallista aktiivisuutta. Koska varsinainen terrorismi on Suomessa minimaalista, “ekstremismistä” on tullut poliisiviranomaisten keskeinen argumentti oman toimivaltansa jatkuvaan laajentamiseen. Tiedusteluoikeuksia onkin laajennettu ja poliisin varustustasoa militarisoitu ripeällä tahdilla 2010-luvulla, samaan aikaan kun puhe “ekstremismistä” vakiintui suomalaiseen viranomaiskieleen.

Terrorismintutkija Leena Malkki puolustelee raporttia sillä, että “olisi outoa“, jos siinä ei käsiteltäisi kaikkia ‘ideologisia ilmansuuntia’. Hänen mukaansa raportissa ei myöskään oteta kantaa “tavoitteiden hyväksyttävyyteen” tai liikkeiden “vaikutuksiin demokratialle”.

Raportissa kuitenkin selkeästi otetaan kantaa käsiteltyjen ryhmien ja tavoitteiden hyväksyttävyyteen, sillä raportin mukaan sen tarkoitus on “helpottaa tunnistamaan ja ennalta ehkäisemään väkivaltaista radikalisoitumista ja ekstremismiä sekä ääriliikkeiden toimintaa.” (s. 13) Epämääräisesti “ääriliikkeiksi” tuomittujen järjestöjen tavoitteet selkeästi tuomitaan, koska koko raportin tavoite on niiden ennaltaehkäisy. Raportissa ei myöskään tarkastella toimenpideohjelman suhdetta perustuslailliseen kokoontumis-, sanan- ja yhdistysvapauteen, vaan kehotetaan suorasanaisesti ehkäisemään “ääriliikkeiden” toiminta siitäkin huolimatta, että suurin osa tästä toiminnasta on raportin itsensäkin mukaan normaalia yhteiskunnallista aktiivisuutta, ei suinkaan esimerkiksi terrorismia.

Se, ettei tavoitteiden hyväksyttävyyttä ja toiminnan vaikutuksia demokratialle, vapaudelle ja luonnolle analysoida, on nimenomaan “ekstremismi”-raporttien suurin heikkous. Poliittista toimintaa tulee tarkastella nimenomaan sen yhteiskunnallisten vaikutusten ja tavoitteiden kautta, jotta politiikassa ylipäänsä olisi mitään mieltä. Pahimmillaan puhe ”ekstremismistä” estää näkemästä yhteiskunnallisia epäkohtia ja sekoittaa keskenään päinvastaisia ilmiöitä, kuten fasismin ja antifasismin, keskenään. Yhteiskunnan intressejä palvelee poliittinen keskustelu, jossa arvioidaan eettisistä ja poliittisista lähtökohdista järjestöjen yhteiskunnallisia tavoitteita ja toimintaa, ovat ne sitten radikaaleja tai ei. Tällaista keskustelua tarvitaan juuri nyt kun koronakriisi runtelee yhteiskuntaa. Sen sijaan tarvetta ei ole yhteiskunnallisista vaikutuksista, arvoista ja politiikasta riisutulle ”ekstremismi”-keskustelulle, joka palvelee ainoastaan poliisiviranomaisten intressejä.

Johannes Kukko

Lue myös:

%d bloggaajaa tykkää tästä: