rotvalli.ninja

Rakkaudesta voittamiseen: Avoin kirje Extinction Rebellionille

ZAD:issa asuva John Jordan kirjoitti kirjeen Extinction Rebellionille. Siinä käsitelleään voittoja ja häviöitä sekä sitä miten voittaminen ei tarkoita aina sitä mitä luulemme.

Kirjoitus on julkaistiin alunperin englanniksi Roar-verkkolehden sivulla 4. toukokuuta 2019 ja se on käännetty suomeksi alunperin Toimitus.co -verkkosivulle.

Rakkaat kapinalliset,

teitte juuri historiaa, siitä ei ole epäilystäkään. Toukokuun 1. päivänä Ison-Britannian parlamentti julisti ilmastohätätilan. Te työnsitte maailman oikeaan suuntaan tottelemattomilla ruumiillanne ja sykkivillä sydämillänne. Extinction Rebellionin ensimmäinen tavoite on toteutunut. Te toitte unelmanne ja rohkeutenne esiin, levititte ympäri maailmaa kuvia, jotka näyttivät, että hätätilassa pelkät sanat eivät koskaan riitä. Te todistitte sen, mihin villi rakastaja ja jokapäiväisen elämän kapinallinen runoilija Oscar Wilde uskoi kirjoittaessaan: ”Tottelemattomuus on kaikkien historiaa ikinä lukeneiden silmissä alkuperäinen hyve. Edistystä on saatu aikaan kieltäytymällä, tottelemattomuuden ja kapinoinnin kautta.”

Haluan kirjoittaa teille voittamisesta, ja siitä miten se ei usein ole sitä mitä luulemme. Tiedän sen aktion jälkeisen tunteen, kun kehosi jokainen solu on riemuissaan tottelemattomuuden tuottamasta nautinnosta. Tunnet ensimmäistä kertaa elämässäsi miten kehosi, lihasta ja luista tehty minä, voi tehdä jotain taianomaista muuntaessaan eristetyn vihan ja surun yhteiseksi kapinalliseksi voimaksi. Ymmärrät, että yhdessä me voimme muuttaa maailmoja.

Extinction Rebellionin nuoriso blokkaamassa Heathrow’n lentokenttää, kevät 2019.

Tiedän myös sen hetken, kun järjestelmä ymmärtää voittojenne olevan uhka sen selviämiselle ja se kääntyy teitä vastaan. Tiedän ettemme ole koskaan valmistautuneita todellisiin tukahduttamistoimiin niiden tullessa. Joskus se tulee median tarinankerronnan kautta kriminalisaation muodossa, joskus taas pääkoppaan iskevien pamppujen muodossa. Usein se kuitenkin tulee takaoven kautta, sulauttamalla ja haltuunottamalla, muuttaen radikaalit tekomme järjestelmän edustajien omiksi sanoiksi, ja näin sanamme muuttuvat heidän viherpesussa välineiksi tai vaalien iskulauseiksi. Tämä on siis paitsi varoituskirje myös rakkauskirje, tai pikemminkin kirje rakkaudesta. Kirje siitä miten yksi kapinan taidoista tänä päivänä kenties kenties on rakastua jossakin. Rakastua niin voimakkaasti johonkin paikkaan, että olisit valmis tekemään mitä tahansa puolustaaksesi elämää siellä. Se on todellinen kutsu asuttaa alue!

Lukiessani uutisia Ison-Britannian parlamentin aikeista julistaa ilmastohätätila, silmiini osui samalla sivulla alempana ”aiheeseen liittyvien” uutisten osiossa oleva otsikko: ”Päätös Heathrowsta: Korkein oikeus hyväksyy kolmannen kiitoradan rakentamisen eskaloituvasta ilmastonmuutoskriisistä huolimatta.” Paikalliset asukkaat, Greenpeace ja Lontoon pormestari olivat pyrkineet estämään kolmannen kiitoradan rakentamisen, mutta oikeus päätti heitä vastaan. Kolmas kiitorata voisi valmistuessaan tuhota 950 kotia, eekkereittäin maanviljelysmaata ja tuottaa vuositasolla koko Keniaa enemmän hiilidioksidia.

Ja niinpä valtio julistaa hätätilan samana päivänä toisella kädellä ja toisella heittää bensaa elämää uhkaaviin liekkeihin (päivänä joka sattui olemaan Vappu, muinainen ilon festivaali, kevään alku ja elämänrakkauden juhla). Tuomioistuimen ulkopuolella Heathrown edustaja kertoi: ”Olemme hyvillämme tänään tulleesta päätöksestä, joka omalta osaltaan todistaa, että Heathwrown laajentamisesta on käyty keskustelua ja se on voitettu, ei ainoastaan Parlamentissa, vaan myös oikeudessa.” Tunsin kuvotusta lukiessani tämän. Hän uskoo heidän voittaneen, mutta unohtaa voiton tapahtuvan usein kaduilla ja pelloilla kehollisesti eikä sanoilla ja paperilla. Lontoossa ei ole rakennettu täysimittaista kiitorataa 70 vuoteen, emmekä voi sallia tämän tapahtuvan nyt, sillä se tekisi ilmastoa polttavaan infrastruktuuriin vuosikymmeniä kohdistuneesta vastarinnasta arvotonta ja kasvavasta ympäristökapinasta vitsin.

Notre-Dame-des-Landesin lentokentän alkuperäinen suunnitelma, joka olisi tuhonnnut 4000 eekkeriä kosteikkoaluetta.

Kirjoitan tätä vanhasta maalaistalosta, kodistani, josta näkee niittyjen yli. Pävänkakkarat ja puiden oksat lepattavat metsänreunaa vasten, värisyttäen uuteen eloon puhkevia miljardeja pieniä vihreitä lehtiä. Kevät purskahtaa esiin kaikialla. Koko silmieni edessä paljastuva elämä olisi kuitenkin kuollut sukupuuttoon, ilman kymmeniä tuhansia tottelemattomia kehoja. Jos Ranskan hallitukset (50 vuoden ajalta) olisivat saaneet pitää päänsä, tästä metsästä olisi tullut asfaltilla vuorattu kiitorata, kotini paikalla olisi tutkilla varustettuja lennonjohtotorneja, ja loput 4000 eekkeriä peltoa ja harvinaista kosteikkoa ympärilläni olisi tullut Notre-Dame-des-Landesin lentokentäksi, uudeksi Nantesin kaupungin kansainväliseksi hubiksi. He väittivät kyseessä olevan ”vihreä” letonkenttä, johon kuuluu elävät katot ja aurinkopanelit, koska suuryritysten ja hallitusten tekopyhyydellä ei ole mitään rajoja.
Ja niin me voitimme, lentokenttä peruttiin tammikuussa 2018!

Rikas kamppailun ekologia toi paikallisia viljelijöitä ja kylän asukkaita, aktivisteja ja luonnontieteilijöitä, talonvaltaajia ja ammattiliittolaisia yhteen puolustamaan paikkaa. Valtasimme alueen ja rakastuimme siihen. Rakensimme yhteisen elämän tänne, mökkimme asettuivat osaksi suuria maan läpi risteäviä pensasaitoja, tyhjät maatilat vallattin ja herätettiin uudestaan henkiin. Sanoimme ”EI” emme halua lentokenttää, mutta myös ”KYLLÄ” me rakennamme uusia elämänmuotoja, elämme niin kun olisimme vapaita tässä ja nyt. Lakkaamme kohtelemasta maailmaa objektina, jolla tehdä rahaa, ja alamme pitää sitä subjektina, jonka kanssa jakaa elämä. Tattaripeltoineen ja leipomoineen, panimoineen ja juhlatiloineen, lääkeyrttien puutarhoineen ja räppi-studioineen, vihannespalstoineen ja kirjastoineen, viikottaisine sanomalehtineen ja jauhomyllyineen, karjoineen ja perinteisine puuseppäkouluineen, ZADista on tullut konkreettinen koe elämiemme takaisin ottamisessa. Olemme rakentaneet majakan toivon merkiksi juuri siihen paikkaan, jonne he halusivat rakentaa lennonjohtotornin.

Blokkaamista varten rakennettu majakka pystytettiin sinne minne he halusivat pystyttää lennonjohtotornin. Kuva: John Jordan

Poliitikot kutsuvat sitä ”tasavallan menettämäksi alueeksi”. Me kutsumme sitä ”puolustettavaksi alueeksi” (zone à défendre — ZAD). Joskus 60 000 ihmistä blokkasi paikallista moottoritietä varustettuna sadoilla traktoreilla, pyörillä, soundeilla, tanssivilla kehoilla, ja koska olemme Ranskassa, valtavilla juhlaillallisilla. Joskus rakensimme barrikadeja karkottaaksemme meidän tuhoamista yrittäneet puskutraktorit. Monimuotoisuutemme oli aseemme. Väkivallaton suora toiminta yhdistyi hyökkääviin taktiikoihin, palavat barrikadit ja laulavat vanhat eläkeläiset toimivat yhdessä hämätäkseen poliisia, joka tuli häätämään meitä vuonna 20212. Häätö epäonnistui ja kuivatetuksi ja betonilla päällystetyksi merkatut 4000 eekkeriä kosteikkoa muuttuivat autonomiseksi alueeksi, jonne poliisi tai poliitikot eivät astuneet jalallakaan. Kaikenmuotoiset ja kokoiset yleiskokoukset pyörittävät aluetta ja siitä tuli Euroopan laajin resurssien yhteisjaon laboratorio. Tämä kaikki tapahtui ennen kun voitimme lentokenttää vastaan käydyn kamppailun, ja kolme kuukautta sen jälkeen poliisi yritti tulla häätämään juuri ne ihmiset, jotka pelastivat tämän paikan tuholta. Kyse oli puhtaasta kostosta, koska yksikään hallitus ei voi sallia autonomisen alueen olemassaoloa ja ihmisten näyttävän maailmalle meidän voivan elää ilman hallitusta. Vaikka Ranskan valtio teki suurimman poliisioperaationsa sittenToukokuun ’68 jälkeen, johon kuului panssaroituja autoja, droneja, helikoptereita, yli 11 000 kyynelkaasukranaattia ja räjähtävää kranaattia meitä kohti ampuneet 4000 poliisia, meidän 40 kotimme tuhoaminen maan tasalle ja kaiken laillistamiseen meidät pakottamaan yrittänyt byrokraattinen hyökkäys, suurin osa meistä elää yhä täällä ja jatkaa kamppailua yhteisvarojen [engl. commons] puolesta.

Kaksi niistä ZAD:in neljästäkymmenestä talosta, jotka tuhottiin keväällä 2018 hallituksen häätöyritysten yhteydessä. Kuva: Penelope Thomaidi

Kuten varmasti tiedätte, Yhdistyneiden kansakuntien tutkijat kertovat meillä olevan 11 vuotta aikaa vähentää päästöjämme. Iässäni, olen ollut suoran toiminnan liikkeistä neljännesvuosisadan, 11 vuotta kuluu nopeasti. Itse asiassa 11 vuotta sitten vuonna 2007 olin mukana tuhaninsien muiden kapinallisten kanssa valtaamassa juuri Heathrown kolmannen kiitoradan aluetta. Pidimme toisen ilmastoleirin siellä. Se oli epätavallista: telttameri, sirkusteltat, tuulivoimalat ja aurinkopaneelit, olivat voimakas kontrasti taustalla karjuviin lentoon lähteviin lentokoneisiin. Tämä oli prefiguratiivinen väliaikainen yhteisö, jonka muodostivat kiitorataa vastustavat paikalliset ihmiset, joiden talot oli määrä tuhota, ja radikaalit ympäristöaktivistit ympäri maata ja kauempaa. He nostivat kolmannen kiitoradan maailman mediakartalle. BAA yritti määrätä meille kiellon mennä leirille. Kävi kuitenkin ilmi, että he olivat kieltäneet kaikkia ryhmiä menemästä paikalle, jotka liittyivät Ilmastoleiriin. ja yksi niistä ryhmistä oli RSPB (Royal Society for the Protection of Birds

[suom. Kuninkaallinen lintujensuojeluyhteisö]

) ja koska Englanin kuningatar oli sen suojelija, myös hänet oli estetty menemästä Heathrown lentokentälle Ilmastoleirin aikana! Kiellolle viitattiin kintaalla, ja samalla tavalla tehtiin poliisin yrityksille käyttää meihin terrorismilakeja. Suljimme brittiläisten lentokentistä vastaavien viranomaisten päämajan päivän ajaksi ja sadat ihmiset saivat elämänsä ensimmäisen kokemuksen tottelemattomuudesta.

Hallitus perui kiitoradan kolme vuotta myöhemmin vuonna 2010, jolloin me juhlimme ja paikalliset asukkaat näkivät jälleen tulevaisuuden, sillä heidän kotiensa häädön uhka oli loppu ja jälleen yksi ilmastoa polttava koneisto oli pysäytetty. Me ajattelimme voittaneemme. Vuonna 2018 hallitus kuitenkin herätti henkiin suunnitelmat rakentaa kiitorata. Labour-puolue päästi äänestyksen läpi rakennusalan ammattiliittojen painostamana (sen asiaa koskevasta sisäisestä jakautumisesta huolimatta). Suunnitelmien mukaan ensimmäiset letokoneet (yli 700 lentoa päivässä) alkavat vuoteen 2025 mennessä, samana vuonna, mihin mennessä Extinction Rebellion on pyytänyt hallitusta hyväksymään toisen tavoittensa saada hiilidioksidipäästöt nollaan!

Heatrown Ilmastoleirin aktio, jossa suojat peittävät pop-up teltat blokatakseen BAA:n vuonna 2007. Kuva: Kristian Buus

Vaikka saatamme tuntea nyt, että Ison-Britannian Ilmastoleiri ei voittanut Heathrowssa loppujen lopuksi, on se vaikuttanut keskeisesti voittoon ZADissa. Pellolla jota katselen täällä, järjestettiin brittien Ilmastoleirien inspiroimana ensimmäinen Ranskan Ilmastoleiri vuonna 2009. Sen aikana paikallisasukkaat, joista osa oli vastustanut projektia jo 40 vuoden ajan, lukivat ääneen kirjoittamansa avoimen kirjeen. Se oli kutsu: ”aluetta”, he kirjoittivat, ”voidaan puolustaa ainoastaan jos se asutetaan”. Se kutsui ihmisiä tulemaan ja valtaamaan tyhjiä maatiloja ja peltoja estääkseen lentokentän rakentajien pääsyn alueelle. Kun viikonmittaisen ilmastoleirin telttoja pakattiin, osa kapinallisista päätti pysyä alueella, he rakensivat puumajoja metsään, valtasivat tyhjiä rakennuksia ja ZAD syntyi. Alueella asui yli 300 ihmistä 70 erilaisessa kollektiivissa ja kommuunissa yhdeksän vuotta myöhemmin kun lentokentän rakennus peruttiin. Pysyvä autonominen alue oli estänyt infernaalisen infrastruktuurin pystyttämisen.

Kuva: Suunnitelmat kolmannelle kiitoradalle. Talouden tieltä on määrä työntää pois 950 kotia ja muinainen nummi.

Mietin miten kehomme voivat pysäyttää kolmannen kiitoradan, miten kaikki Extinction Rebellinin synnyttämä energia voidaan siirtää väliaikaisista siltojen ja teiden blokkauksistakohti juurtumista, alueen puolustamista. Miten meidän rakkautemme elämään voi tulla rakkaudeksi paikkaan kohtaan? Voittamisen taitoon ZADissa liittyi hyvin monia taktiikoita laillisista laittomiin, mutta niitä kaikkia yhdisti jaettu usko siihen ettei lentokentää tultaisi koskaan rakentamaan. Kyse oli intensiivisestä kuvittelun teosta, jonka tavoitteena oli ajatella tulevaisuus ilman lentokenttää. Onko mahdollista loihtia tämä kapinallinen mielikuvitus kolmatta kiitorataa vastaan?

Yö laskeutuu, pimeyden täyttää kuorossa laulavien sammakoiden kurnutus suomaalla. Tuhannet niistä laulavat rakkaudesta kertovia serenadeja toisilleen, ylellistä eroottista sinfoniaa tälle suurenmoiselle suomaalle. Rakastan nukkumaanmenimistä näiden amoristen sammakkoeläinten äänten tuudittama, mutta niiden laulu tekee minut myös surulliseksi. Siitä tulee mieleen isoäitini, jonka köhisevää ääntä ja ratisevan kurnuttavaa kuolinkorinaa kuuntelin 24 tuntia päivässä, kun pitelin hänen kuolevaa kehoaan. Katsellessani häntä yö toisensa jälkeen, odottaen hänen hengityksensä pysähtyvän, odottaen hiljaisuutta, joka merkitsisi hänen poistumista tästä maailmasta, ja mietin miltä kuolevan maailman ääni kuulostaisi.Pelkäsin useinmviime vuonna ennen kun voitimme kamppailun lentokenttää vastaan, että yhtenä päivänä täällä ei enää olisi jäljellä sammakoiden ääntä vaan ainoastaan suihkumoottorien pauhu.

Satakieli alkaa laulaa juuri kirjoittaessani näitä viimeisiä sanoja. Sen pitkät matalat lumoavat äänet kaipaavat rakkautta. Siitä lähtien kun synnyin 54 vuotta sitten Ison-Britannian satakielipopulaatio on pienentynyt 90 prosentilla. Suurimman osan elämästäni metropolissa en koskaan kuullut tätä taianomaista ääntä. Kuulin sen ensimmäistä kertaa tällä alueella, jonne suunniteltiin lentokenttää. Mietin kuka kuuli Harmondswhorthin nummeien viimeisen satakielten laulunsiinä paikassa, jossa liikkuva joki ristesi maan kanssa 400 vuotta vanhan kylän kanssa ja jonne kolmas kiitorata on korvamerkitty.
Sata vuotta sitten Oscar Wilde uskoi johonkin, joka tuntui täysin mahdottomalta hänen aikanaan. Ajatukseen siitä, että rakkaus kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen välillä voitaisiin nähdä täysin tavallisena. Yhdessä hänen novelleissaan satakieli kuvaa rakkautta: ”Rakkaus on varmastikin ihmeellinen asia. Se on smaragdeja arvokkaampi, ja hienoja opaaleja rakkaampi. Sitä ei voi ostaa helmillä ja granaattiomenoilla, eikä sitä esitellä markkinapaikoilla. Sitä ei voi ostaa kauppiailta, eikä sitä voida punnita kullan lailla.”

Olisiko naurettavaa uskoa, että kolmatta kiitorataa ei ikinä tulla rakentamaan. Sen sijaan yhtenä päivänä lapsemme kuulevat satakielen laulavan Harmondworthissa uudelleen, koska me olemme oppineet rakastumaan maailmaan, rakastumaan rahan sijasta elämään.
Rakkaudella, raivolla ja kiitollisuudella ZADista.

JJ (John Jordan)

Kirjoitus on julkaistu alunperin englanniksi Roar-verkkolehden sivulla 4. toukokuuta 2019.

Katso myös:

Kommentoi

%d bloggaajaa tykkää tästä: