rotvalli.ninja

Vastakulttuurien kasvattaminen

Suunnistamista yhteisöllisessä autiomaassa

Meidän täytyy käynnistää eläviä, rakastavia ja taistelevia vastakulttuureja, jotka kykenevät ylläpitämään kapinaa sukupolvien yli. Meidän täytyy yrittää elää ekologisten ja vapaudellisten periaatteidemme mukaisesti, niin yhteisöllisessä kamppailussa kuin jokapäiväisessä elämässä. Vastakulttuuriemme täytyy olla ekologisen anarkian pilkahduksia – lannoitetta kollektiivisen mielikuvituksen kasvulle. Tämän tehtävän toteuttamista tarvitaan muiden toteuttamiseksi pitkällä tähtäimellä. Vastakulttuurien täytyy olla tukikohtia, joista käsin tehdä ‘peukalo padossa’ -tempauksia, ja tukea kapinoita ytimen ulkopuolella. Kriisien aikoina niiden tulee toimia päättäväisesti autoritaarisia ryhmiä vastaan. Vastakulttuurien lopullinen päämäärä tulisi olla täydellinen yhteisöllinen muutos – vallan kumous.[i]

“[Anarkistinen yhteiskunta] tuskin tulee sitä kautta että eristyneet ryhmät talsivat vastarinnan polkua vastarinnan itsensä takia. Jos emme aivan ensiksi voi vapaudellisia[ii] yhteisöjä luomalla todistaa anarkismin toimivuutta, emme koskaan tule saamaan tarvitsemaamme kriittistä määrää tukea, sillä työläisten massat ottavat ennemmin vaikutteensa autoritaarisesta propagandasta…”
“[Yksi] syy vapaudellisen yhteisö- ja työrakenteen kehittämiselle on siinä, että se on suojamuuri autoritaarisia ryhmiä vastaan mullistusten koittaessa. Jos emme ole vielä oppineet Venäjän ja Espanjan vallankumousten virheitä, kun kommunistit hyökkäsivät raa’asti anarkismin vapautta vastaan, emme ansaitse selviytymistä liikkeenä. Lähdemme liikkeelle epäedullisista asemista autoritaarisiin ‘tovereihimme’ verrattuna, ja ne tuhoavat meidät helposti uudestaan, ellei vapaudellisuuden versot ole jo valmiiksi puskemassa vanhan yhteiskunnan murenevien jäänteiden läpi.”

– Stuart Christie, Towards A Citizens Militia.

Asiat ovat menossa päin persettä. Ne ovat olleet menossa jo kauan (10
000 vuotta), mutta nyt se on muuttumassa vakavammaksi. Yhteisöllinen
solidaarisuus on romahtamassa, ja ympäristöä tuhotaan rajummin kuin
koskaan aiemmin. Tarvitaan suunnanmuutos koko ihmiskunnalle. Meidän
täytyy löytää toisemme, ja yhdessä löytää tiemme takaisin luontoon.

Meidän täytyy kokonaan purkaa tämä orjuuden ja riippuvuuden
teknologinen verkosto, johon olemme syntyneet. Jotta planeetan jäljellä
olevat metsät voivat pysyä pystyssä, maailman tehtaiden täytyy tulla
alas. Tämän tehdäksemme meidän täytyy haastaa kaikista murhaavimmat
hallitsevat luokat joita planeetta on nähnyt.

Nykypäivän politiikan rajoissa nämä ratkaisut ovat tietenkin
toteuttamiskelvottomia ja käsittämättömiä. Sillä tuskin on väliä.
Ympäristön hajoaminen on kovaa vauhtia tekemässä teollisen yhteiskunnan
logiikasta epäolennaista.

Reformistiset manööverit muistuttavat tässä yhteydessä Titanicin
kansituolien uudelleen järjestämistä. Maailmanlaajuinen vapaudellinen
ympäristö- ja yhteisövallankumous, vaikka onkin äärimmäisen
epätodennäköinen, on paljon realistisempi strategia maailmanlopun ja
globaalin orjuuden kukistamiseksi, kuin kierrätys tai Sosialistisen
Liiton äänestäminen.

Britannian vuoden 1997 Earth First! -tapaamisen yleiskokouksessa
oli yksimielisyys siitä, että “liike” näkee itsensä
ympäristövallankumouksellisena verkostona.[1] Se oli merkittävä muutos
verrattuna aikaisempaan radikaaliekologiseen näkökulmaan, jossa ei nähty
mitään positiivisen yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuutta
teollisen romahduksen tällä puolen.

Joten jos asetamme itsellemme päämääräksi vallan kumouksen
edistämisen täällä ytimessä, miten aiomme toteuttaa sen? Puhumme todella
suuresta muutoksesta. Vasemmistolaiset haluavat vain muuttaa pelin
sääntöjä, ja jättää hierarkian, ideologian ja teollisuuden paikoilleen.
Me taas haluamme lopettaa pelin ja aloittaa elämisen. Kun ne haluavat
rakentaa työläisten valtaa (pääosin vasemmistolaisten entisten
opiskelijoiden valtaa), me haluamme tuhota vallan ja lakkauttaa työn.
Tämä on massiivinen (joskaan ei massa-[2]) hanke.

Myyttinen Vallankumous ei ole jotain joka vain tapahtuu yht’äkkiä
jonain päivänä sen jälkeen kun olemme kiillottaneet jotain ideologiaa
riittävän pitkään. Vallan kumous on prosessi, jota toteuttaa yksilöt ja
ryhmät, jotka ottavat takaisin sen mitä meiltä on viety ja yhdessä
löytävät voimamme ja luovuutemme uudelleen. Välillä se tapahtuu
asteittain, ja joskus taas valtavissa harppauksissa suuremman kamppailun
aikoina.

Laajenna kulttuurikeidasta

“Jos aiomme todella muuttaa asioita, on joitain juttuja mitä meidän täytyy tehdä: Meidän täytyy rakentaa omat talous-, oikeus- ja yhteiskuntajärjestelmämme. Meidän täytyy tehdä tämä kaikki samalla kun ylläpidämme vastaavaa painotusta nykyisen kulttuurin ja sen paskajärjestelmien tuhoamiseksi.”

    – Making Punk A Threat Again[3]

Vallan kumouksessa on kyse käytännöllisestä muutoksesta
jokapäiväisessä elämässä, luokkatietoisuudessa, solidaarisuudessa,
rakkaudessa, sekä mielikuvituksessa.

Vallan kumous on uusien maailmojen luomisen evolutiivinen prosessi.

Ekologinen suora toiminta voi olla pelkkä jännä autonomialoma
koulun lopettamisen ja työ-/perhe-elämään astumisen välillä. Jos se on
kaikki mitä se tulee olemaan, niin sitten se on antanut minulle ja
tuhansille muille joitain elämiemme kauneimpia, innostavimpia ja ihan
vain oudoimpia hetkiä.

Joka tapauksessa, jos todella haluamme hajottaa tämän
järjestelmän ja kasvattaa uuden maailman, meidän täytyy rakentaa
sukupolvirajat ylittävä kulttuuri, joka voi ylläpitää meitä pitkällä ja
vaikealla tiellämme.

Vapaudellisia ja ekologisia vastakulttuureja kasvattaessa on hyvä
vilkaista menneisiin anarkististen vallan kumousten kokemuksiin. Ehkä
paras läntinen esimerkki on Espanjan historiallinen anarkistiliike.

Espanjan anarkistinen vastayhteiskunta

Meillä anarkisteilla on taipumus fetisoida Espanjaa vuonna 1936.
Aikoina jolloin kapinaa ei esiinny, kuten nyt, ‘anarkismin kulta-aikaan’
katsominen saattaa vakavasti häiritä tapoja pohtia ja toimia tässä ja
nyt. Olemme kaukana Espanjan sisällissodan mullistuksista ja
yhteenotoista. Espanjan kokemuksista voidaan kuitenkin oppia paljon – ei
niinkään Aragonin taisteluhaudoista, kuin ne synnyttäneestä liikkeestä.

Yksinkertaistettu kuva näkee Espanjan sisällissodan alkamassa
vuonna 1936 ja loppumassa Francon voittoon. Todellisuudessa vallan
kumous oli alkanut vuosikymmeniä aiemmin. Francon yritys vallankaappaukseen,
ja sitä seurannut sisällissota, oli rikkaiden (lopulta onnistunut)
yritys pysäyttää sellaisen kulttuurin kasvu, joka oli saavuttamassa
verrattomat mittasuhteet eri puolilla maata. Kasvava luokkatietoisuus ja
taisteluhenkinen työläisten organisoituminen (pitkälti) anarkistisiin
liittoihin oli uppoutuneena sukupolvirajat ylittävään kulttuuriin, joka
ei vain vastustanut, vaan myös korvasi suuren osan Espanjan valtion ja
kirkon pyörittämää infrastruktuuria; he olivat kypsymässä liikkeeksi,
jota olisi ollut lähes mahdoton tuhota, jos he olisivat saaneet vielä
muutaman vuoden lisäaikaa. Oppimalla liikkeestä, jonka pois pesemiseksi
Francon täytyi vuodattaa joellinen verta, voimme nähdä osia siitä mitä
omana aikanamme täytyy tehdä.

Murray Boochin kirjoittaa seuraavaa loistavassa kirjassaan sisällissotaa edeltävästä anarkistiliikkeestä:

“Espanjan anarkistit jättivät jälkeensä kouriintuntuvan
todellisuuden, jolla on huomattavaa merkitystä tämän päivän
yhteiskunnalliselle radikalismille. Heidän liikkeensä ‘sankarillisia
vuosia’ 1868-1936 kuvaa kokeilujen kiehtova prosessi… [He] kehittyivät
espanjalaisen yhteiskunnan sisällä hämmästyttävän hyvin
järjestäytyneeksi alakulttuuriksi, joka vaali suunnatonta toiminnan
vapautta…”[4]

“Käytännössä Espanjan anarkistit pyrkivät luomaan vanhan
yhteiskunnan ‘vastayhteiskunnan’. On helppo erehtyä luulemaan sitä
‘vaihtoehtoyhteiskunnaksi’, joka eläisi kapitalismin rinnalla
jonkinlaisena puhtauden ja vapauden saarekkeena. Mikään ei kuitenkaan
voisi olla kauempana totuudesta. Espanjan anarkistit torjuivat selkeästi
‘vaihtoehtoyhteiskunnan’ käsitteen, ja sen toiveet rauhanomaisesta
jälleenrakentamisesta ja etuoikeutetusta asemasta yleisen kurjuuden
maailmassa… Koska yhteisöllistä tai yksilöllistä vapautta ei voitu
saavuttaa vallitsevan järjestyksen sisällä, he näkivät
‘vastayhteiskunnan’ maastona, jossa luoda itsensä uudestaan
vallankumouksellisina, ja poistaa osallisuutensa porvarillisen
yhteiskunnan panoksiin… Byrokratia, valtio ja kirkko olivat
anarkistien verivihollisia; mitä tahansa vapaaehtoista kanssakäymistä
näiden instituutioiden kanssa tuli välttää. Lapset lähetettiin
libertaarisiin tai ammattiliiton kouluihin.”

“Missä tahansa [anarkistisella liikkeellä] oli merkittävää kannatusta, perustettiin Centro Obreroseja, jotka toimivat liiton päämajojen lisäksi kulttuurikeskuksina. Resursseistaan riippuen Centro Obrerot
saattoivat tarjota lukemista, kirjoja, oppitunteja, sekä tapaamistilaa
keskusteluille monista eri aiheista. Tällä instituutiolla oli syvällistä
vaikutusta anarkistivaikutteisiin liittoihin kuuluneiden työläisten
henkilökohtaiseen elämään… Ricardo Mella muistelee Sevillaa, “jonka
suunnattoman suureen Centro Obreroon mahtui tuhansia ihmisiä.”[5]

“Paljon tärkeämpää kuin satunnaiset vallankumoukselliset
kansannousut, yksilölliset attentaatit [pomojen tai niiden kätyreiden
salamurhat], tai pienten toveripiirien uhkarohkeat pakomatkat, oli
Espanjan anarkistien kyky kutoa yhteen erittäin riippumattomat ryhmät
(joita yhdisti näkökulmien lisäksi ‘sosiaalinen juhlahenki’)
suurehkoiksi yhtenäisiksi organisaatioiksi. Kyky järjestää ne
tehokkaiksi sosiaalisiksi voimiksi kriisien syntyessä, ja kyky kehittää
tietoinen spontaaniuden muoto, joka ruokki henkilökohtaisella
aloitteellisuudella kaikista arvokkaimpia ryhmäkurin muotoja.”

“Tästä prosessista syntyi orgaaninen yhteisö ja keskinäisen avun
tunne, mikä oli vertaansa vailla kaikkien tuon ajan työläisliikkeiden
keskuudessa.”[6]

Olemme hyvin erilaisessa tilanteessa tänä päivänä, ja olemme
varsin erilaisia ihmisiä. Espanjan vastakulttuuri ilmaisi siirtymäluokan
yhteisöllisen maaseutumenneisyyden ihannetta, ja riipaisevaa
sosiaalista nykyhetkeään. [7] Silti meidän tulisi ottaa heidän
esimerkistään inspiraatiota ja käytännön opastusta.

Britannian 1800-luvun teollisuusyhteisöissä syntyi samankaltainen
– mutta merkittävästi erilainen – keskinäisen avun työväenluokkainen
kulttuuri. Tämä kulttuuri pyrki vastustamaan teollisen järjestelmän
tunkeutumista ihmisten elämien jokaiselle osa-alueelle, ja oli
puolustuksellisten työpaikkataistelujen kotiin sijoittuva kääntöpuoli.

Ihmiset pyrkivät lieventämään toisiinsa kohdistuvaa sairautta,
lapsikuolemia, naisten menehtymistä synnytyksiin, ja jatkuvaa
perustarpeiden puutetta. Suuri osa tästä oli naisten työtä, ja se oli
mahdollista vain sukulaisuuden ja naapurustosuhteiden ympärille
muodostuneiden verkostojen kautta, sekä työpaikoilla erilaisten
ammattiliittojen, osuusyhdistysten, säästökassojen ja ystävyysseurojen
kautta.

Monet radikaalit näkivät tässä eletyssä työväenluokkaisessa
solidaarisuuskulttuurissa ei-kapitalistisen yhteiskunnan orastavan alun,
mutta kiitos teollisuuden ja ideologian, se ei koskaan syleillyt
vapaudellista kapinahalua samaan tapaan kuin Espanjan sukulaisensa; itse
asiassa päinvastoin. Huolimatta – tai ehkä johtuen – niistä
monumentaalisista virheistä mitä tehtiin, voimme oppia paljon
brittiläisen työväenliikkeen yhä lämpimästä ruumiista.

Sen jatkuvuus verrattain viimeaikaiseen menneisyyteen alleviivaa
sitä mitä monet vapaudelliset ovat sanoneet. Kuvitteellisen käskyvallan
pintakiillon alla oleva vapaaehtoinen yhteistyö, keskinäinen apu, hoiva,
solidaarisuus ja rakkaus on se mikä estää yhteiskuntaa luhistumasta.
Tässä tosin meitä kiinnostaa joku vähän suurempi kuin pelkkä
selviytyminen – vapaana eläminen.

 Työväen kadonnut rakkaus

    • Britanniassa – teollisuuden syntypaikassa – siirtymäluokka syntyi paljon aikaisemmin kuin muualla. Kukistuttuaan katkerassa luokkataistelussa, Britannian köyhät sisäistivät teollisen logiikan ja syleilivät sosiaalidemokraattisia ajatuksia jopa jatkuvan taistelun keskellä. Työväenluokka loi (marxilaisten sosialistien merkittävällä vaikutuksella) toivottoman reformistisen työväenliikkeen, joka puolestaan otti työväenkulttuurin keskinäisen avun, ja institutionalisoi sen hyvinvointivaltioksi.

Näin ollen siinä missä Espanjan työväenluokkaisesta solidaarisuudesta kasvoi anarkistinen vallankumous ja CNT, brittiläinen työväenluokkainen solidaarisuus tuotti hyvinvointivaltion ja työväenpuolueen. Sodanjälkeisessä työväenliikkeen ‘kukoistuksessa’ ja hyvinvointivaltion perustamisessa oli kyse valtion lähes täydellisestä otteesta työväenluokasta, ei toisin päin, kuten vasemmistolaiset haluavat uskoa.

Hyvinvointivaltio tuotti kapitalismille sellaista turvallisuutta, jonka turvin se pystyi aloittamaan laajenemiskauden, jolle ei löydy vertaa sitten 1800-luvun alun. Tuo laajeneminen on tuomassa elämää tuhon partaalle.

Viimeiset reilut 20 vuotta thatcherismia/uusliberalismia on nyt tuhonnut brittiläisen työväenliikkeen sukupolvien yli kestäneen kulttuurin. Raskaan teollisuuden väheneminen ja talouden uudelleenjärjestely on johtanut siihen että brittiläisen työväenliikkeen vanhat voimakeskittymät – kuten kaivokset, laivanrakennus, satamat ja kansallinen teollisuus – ovat mennyttä.

30 vuotta väliaikaisia vastakulttuureja

‘Ensimmäisen maailman’ ulkopuolella on nousemassa merkittäviä
vastakulttuureja. Täällä kapitalismin ytimessä ei kuitenkaan ole sitten
‘proletariaatin kukoistavien kulta-aikojen’ ollut vallan kumouksellisia
vastakulttuureja yhtä järisyttävässä mittakaavassa kuin Espanjassa oli.
Tämä ei ole mitenkään yllättävää, kun ottaa huomioon että Pariisin,
Barcelonan ja Kronstadtin barrikadeja puolustanutta ‘siirtymäluokkaa’ ei
löydy enää ytimestä.

60-luvun mullistusten jälkeen Britannia on nähnyt aikamoisen
joukon anarkistisia/ekologisia vastakulttuureja, jotka ovat
muodostumisensa jälkeen haihtuneet joko laiskuuteen, valtion
tukahduttamistoimiin tai valtakulttuuriin sulautumiseen. Nämä
omaehtoiset kulttuurit – talonvaltaus, feminismi, maankiertäjät[iii],
punk, takaisin maalle, ekologisen suoran toiminnan leirit, eläinten
vapautus, anarkismi jne. – ovat kaikki olleet pääasiassa
nuorisoliikkeitä, jotka ovat toimineet sosiaalihuoltoautonomian
tarjoamassa huumaavassa (ja katoavassa) tilassa.

Ne ovat säilyneet väliaikaisina, koska ne ovat olleet pitkälti
sukupolveen sidottuja; ne ovat epäonnistuneet sovittamaan itseensä
ikääntyvien jäsentensä muuttuvat tarpeet, tai sitten niillä ei ole ollut
kykyä saada nuorempia sukupolvia osallistumaan. Yksi merkittävä
poikkeus on ollut monisukupolviseksi kehittynyt maankiertäjien kulttuuri
– tien päällä on tätä nykyä yhdessä kolme sukupolvea ‘uusia reissaajia’
erilaisissa asumuksissa. Valitettavasti maankiertäjät ovat kokeneet
valtion tukahduttamistoimia enemmän kuin ketkään muut – mikä on johtanut
kymmenien tuhansien ihmisten lähtemiseen maasta.

Näiden vastakulttuurien väliaikainen luonne – vaikkakaan se ei
mitätöi niitä – rajoittaa merkittävästi niiden laajuutta vallan
kumouksellisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Kamppailun kannalta on
tärkeää ensin yhdistää nämä vapaudellisten sukupolvet, ja näin luoda
monisukupolvisia vastakulttuureja.

Tietyllä tapaa olemme kulkeneet tätä tietä nyt muutaman vuoden
ajan. 90-luvun inspiroivat tempaukset ovat tuoneet useita eri ikäryhmiä
yhteen. Silti radikaaliekologiset piirimme säilyvät hyvin pitkälti
’18-30 kerhona’. [Kirjoitin äskeisen lauseen ensi kertaa noin neljä
vuotta sitten, ja nyt voisi olla oikeampaa sanoa ’21-33 kerhona’!
Huolestuttavaa, jos kappaleen sisältö otetaan huomioon… hmmm.]

Tulevat vuodet osoittavat onko liikkeellämme sama kohtalo kuin
trotskilaisilla (jotka muutamaa opiskelijaa lukuun ottamatta ovat
pääosin viisissäkymmenissä, oltuaan parikymppisiä 60-70 -lukujen
mullistuksissa) – vuosi vuodelta kutistuva eristynyt poliittinen
sukupolvi.

Monisukupolvisten vastakulttuurien luominen on välttämätöntä ihan vain verkostojemme selviytymisen kannalta.

Tilan avaaminen

Enemmän kuin mitään muuta, meidän täytyy avata tilaa, jossa
vallan kumous voi kasvaa. On vaikeaa pitää itsemme järjestelmän
vatsalaukussa niin ettemme sula sinne. Seuraavassa osiossa [iv]
käsittelen biologista romahdusta, ja joitain tarvittavia askeleita sen
haastamiseksi. Samalla kun sivilisaatio tuhoaa luontoa joka puolella
maailmaa, se vuodattaa kuiviin myös sisäistä luontoamme. (“Parhaiten
pidetty valtiosalaisuus on jokapäiväisen elämän kurjuus.” -Raoul
Vaneigem) Tämä yhä kiihtyvä henkinen hajoaminen on aiheuttamassa
epideemistä masennusta, itsensä vahingoittamista ja väkivaltaa. Kun
toivoa ei ole, alistetut tulevat aina kääntämään väkivaltansa itseensä
ja toisiinsa. Ytimen ihmiset kääntyvät enenevässä määrin vahinkoa
aiheuttavaan valheelliseen todellisuuspakoon: alkoholismi,
huumeriippuvuus ja jopa uskonto on kaikki kasvussa. Nämä yleislääkkeet
vain myrkyttävät yhteiskuntaa entisestään. Ne joilla ei ole toivoa,
mutta ei myöskään kykyä huijata itseään, kääntyvät suurin joukoin
todellisuuspakoon, joka ei itsemurhana ole pelkkää valhetta.

“Itsemurha on tällä hetkellä suurin yksittäinen alle
35-vuotiaiden miesten kuolinsyy… Tahti – kolme kertaa suurempi kuin
samanikäisillä naisilla – on lähes kaksinkertaistunut vuoden 1971
jälkeen. Etenkin työväenluokkaiset miehet ovat riskiryhmää, sillä heidän
itsemurhien määränsä on neljä kertaa suurempi kuin niillä, jotka
työskentelevä korkeakoulutetuissa ammateissa… jotkut uskovat lukujen
olevan todellisuudessa paljon pahempia, sillä yhden ihmisen
liikenneonnettomuuksien tutkiminen viittaa siihen, että osa niistä on
voinut hyvinkin olla tarkoituksellisia.”[8] Vaikkakin naiset – etenkin
nuoret – tulevat miesten perässä “onnistuneiden” itsemurhien suhteen, he
johtavat miehiä selvästi itsemurhien yritysten määrässä.

Henkilökohtaisesti olen menettänyt jo liian monta ystävää
kuolemalle, masennukselle ja huumeille. Monet heistä olivat hienoja
sotureita, sekä rohkeita ja hyviä ihmisiä, jotka loistivat 90-luvun
maakamppailujen aikana. Mutta sitten kun nämä taistelut, sekä ne
synnyttänyt kulttuuri päättyi, heidän suojakilpensä maailmaa vastaan oli
mennyttä. Ja pian oli mennyttä myös monet heistä – jos eivät ruumiissa
niin sitten hengessä. Uskon että monille heistä maakamppailujen
väliaikainen vastakulttuuri sysäsi vuosien ajaksi sivuun heidän
alamäkensä, joka EI OLLUT väistämätön. Tältä pohjalta uskon että
vastakulttuurien kasvu voi jollain tapaa uudelleen synnyttää – ja
ylläpitää – toivoa ja aitoa ihmiskäyttäytymistä. Mutta jos haluamme
tehdä näistä kulttuureista (ainakin puoli-) Pysyviä Autonomisia Alueita,
tarvitsemme kestäviä radikaaleja tiloja ja yhteisöjä. Jossain määrin
olemme jo alkaneet tekemään tarvitsemiamme rakenteita (tai pääosin
ostamaan, vuokraamaan tai murtautumaan niihin):

  • Yhteisöt: Asumisosuuskunnat, asuntovaunualueet, suuret jaetut talot, maatilat, vallatut talot, suoran toiminnan leirit, maaprojektit.
  • Sosiaalikeskukset: Vallatut tilat, klubit, kahvilat, infoshopit.

Voimamme on kyvyssä toimia itse, ja sitä kautta innoittaa muita
toimimaan. Jossain määrin sekä Maataistelun kausi, että Globaalin
vastarinnan kausi[v] saivat alkunsa pohjimmiltaan hyvin pienestä
ihmisjoukosta. Verkostojemme strategia on ollut voimauttaa toisia
toistamaan tekojamme, sen sijaan että laajentaisimme itseämme. On sekä
velvollisuus että nautinto elää ekologisia ja vapaudellisia
periaatteitamme, ja jos teemme sitä niin johdonmukaisesti kuin
mahdollista, uskon sen olevan varsin tarttuvaa. Suurin osa meistä jäi
kuitenkin alunperin koukkuun toisten omistautumiseen ja sinnikkyyteen.

Samalla kun vastakulttuurien tulisi toimia osittaisina
turvapaikkoina, meidän ei tulisi koskaan unohtaa hyökkäämällä tapahtuvan
puolustautumisen tärkeyttä. SPK:n (70-luvun saksalainen aseistettu
psykologinen ‘itsetukiryhmä’) sanoin: “Sivilisaatio: Tämä sairas
yhteiskunta on tehnyt meistä sairaita. Annetaan kuolinisku tälle
sairaalle yhteiskunnalle.”

Muutoksen muuttaminen

Radikaalit valittavat liian usein muiden kyvyttömyydestä kohdata
epätoivoinen muutostarve. Muutama vuosi sitten Jeremy Seabrook yritti
monia radikaaleja haastattelemalla selvittää miksi he epäonnistuivat
yhteiskunnan muuttamisessa:

“Meitä alkoi vaivata jaksoittain toistuva teema siitä että
‘ihmisten täytyy muuttua’. Aloimme miettiä saattaisiko syy radikaalia
muutosta kannattavien tahojen epäonnistumiselle olla siinä, miten
vahvasti he kohtasivat sellaisten ihmisten vastarinnan, jotka olivat
muuttuneet, joita oli pakotettu muuttumaan liikaa. Teollistamisen
kokemus oli ollut pakotettua ja heltymätöntä muutosta, ja on sitä
edelleen. Jopa sellaiset valtiot, jotka ylpeilevät saavuttaneensa
pitkälle edenneen kehityksen tason, jälkiteollisuuden,
‘kehittyneisyyden’, vaativat jatkuvasti kiihtyvää muutosta
etuoikeutetulta väestöltään. Joten miksi meidän tulisi odottaa, että
ihmiset jotka ovat viimeiset pari sataa vuotta lähes pelkästään
muuttuneet, ottaisivat ilolla vastaan uudet muutoskehotukset? Tässä
yhteydessä radikaalin projektien sydän tulee halusta säilyttää,
suojella, turvata, pelastaa ja vastustaa.”[9]

Kapitalistisessa ytimessä kehitys yksinkertaisesti nimetään
uudelleen edistykseksi, ja maa heiluu jatkuvasti jalkojemme alla.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana ympäristön puolustamiseksi tekemämme
‘peukalo padossa’ -tempaukset ovat saavuttaneet valtavasti tukea.
Samanlaisia mutta paljon hienovaraisempia prosesseja täytyy toteuttaa
myös uhanalaisten positiivisten sosiaalisten suhteiden puolustamiseksi.

Meidän täytyy ensin juurruttaa itsemme niihin yhteisöllisiin ja
ekologisiin käytäntöihin jotka ovat säilyneet hengissä. Meidän täytyy
suojella niitä, laajentaa niitä, ja yhdistää ne esiin putkahtaviin
vastakulttuureihin.

Tällä tavalla vallan kumouksellisen muutoksen perusta ei ole
pelkästään ‘radikaalien’ edistämät ‘uudet’ suhteet, vaan ikivanhat
radikaalit (alkuperäisessä merkityksessään) suhteet. Yksi esimerkki on
viljelypalstat ja yhteys maahan, sekä niistä sikiävä autonomian tunne –
mikä on jatkuvan kehittäjien suunnalta tulevan uhan alaisena.

Alistettujen moninaisuuksien täytyy temmata muutoksen hallinta
takaisin eliitiltä, jotta ne voivat tulla muutoksen kohteista sen
tekijöiksi.

Vastavallankumous

Eliitti tekee vastakulttuurin nousun tyhjäksi sisällissodalla. Yritys
todella muuttaa maailmaa on realismin tunkemista ullakolle, kelpo osa
kevätsiivousta. Mutta ryhtyminen muutosprojektiin ilman että ottaa
huomioon todennäköiset vastatoimet, ei ole pelkästään idioottimaista,
vaan myös kamalan vastuutonta.

“Aidosti vallankumouksellinen ja tehokas kulttuuri (joka osoittaa
realistisia, aitoja suunnitelmia, joiden päämäärä on vallitsevan vallan
kaataminen) joutuu vallitsevaan valtakompleksiin sisäänrakennettujen
automaattisten selviämisvaistojen hyökkäyksen kohteeksi. Se luo tarpeen
vallan väkivallan torjumiselle. Antiteesi kuolee, jos sillä ei ole kykyä
organisoida vastavoimaa neutralisoimaan vallitsevan vallan väkivaltaa.
Vastassamme ei ole typeryksiä.” -George Jackson[10]

Rikkaat eivät tule kaihtamaan sotilaallisia keinoja yrityksissä
tehdä tyhjäksi ja tuhota mitkä tahansa moninaisuuksien liikkeet, joilla
on mahdollisuus kumota ja tuhota valta. Espanjassa, Unkarissa,
latinalaisessa Amerikassa, Indokiinassa – yhteiskunnallisia uhkauksia ja
valtion toteuttamia teurastuksia.

Verrattain rauhanomainen yhteiskunnallinen kamppailu ja
rakentaminen on mahdollista vain tiettyyn pisteeseen asti – siihen
pisteeseen, jolloin se alkaa vakavasti horjuttamaan eliitin valtaa.

On tietenkin kaikista todennäköisintä ettemme koskaan saavuta
mitään, emmekä näin ollen myöskään tule saamaan valtiota toden teolla
niskaamme. Joka tapauksessa, jos uskomme radikaalin sosiaalisen
muutoksen olevan ylipäätään mahdollinen, meidän täytyy pohtia ja
varautua vastatoimiin.

18. kesäkuuta 1999 Lontoon katujuhlissa levitetyssä
lentolehtisessä luki: “Työskentelyä riemun ja aidon juhlahengen eteen ei
voida kunnolla erottaa valmistautumisesta yleiseen kapinaan”. Olen
heikkona situationistiseen sanankäyttöön, mutta sambaryhmät ja hienot
banderollit eivät vielä tee aseistettua miliisiä! Älkää ymmärtäkö
väärin, tykkään hyvistä katujuhlista yhtä paljon kuin kuka tahansa
parikymppinen; mutta puhutaan asioista oikeilla nimillä.

Tällaisista situjen iskulauseista on tullut yleistä
radikaalitavaraa Ranskan 1968 tapahtumien myötä: mellakoivia
opiskelijoita Sorbonnessa, tehtaiden valtauksia, punaisia ja mustia
lippuja auringonpaisteessa.

Vuoden ’68 Ranskaa käytetään usein selityksenä idealle siitä että
spontaani vallankumous voi onnistua ilman tarvetta merkittävälle vallan
kumoukselliselle valmistelulle. Itse asiassa Ranskan ’68
epäonnistuminen todistaa päinvastaista.

Jokapäiväisen elämän tylsyydestä ja kurjuudesta syntynyt
sosiaalinen kapina pyyhkäisi varoittamatta yli koko Ranskan. Presidentti
De Gaulle sai sätkyn, ja epäillessään armeijan uskollisuutta pakeni
Saksaan sijoitettujen joukkojen verrattain turvalliseen huomaan.
Mahtavaa! Mutta aivan yhtä pian kuin kapina oli syntynytkin, se haihtui.
Miksi?

On olemassa useita syitä – stalinistien ote liitoista yhtenä
merkittävimpänä. Yksi usein huomiotta jätetty osatekijä oli De Gaullen
ilmestyminen kansalliseen televisioon julistamaan käytännössä että: “jos
haluatte sisällissotaa, niin minä annan sen teille”.[11] Hän vakuutti
suuren osan armeijaa olevan uskollinen hänelle, kun taas
‘vallankumoukselliset’ eivät voineet sanoa takanaan olevan yhtään
armeijan joukkoja. Vaikka se ei ollut täysin totta (varusmiehet olivat
muodostaneet toimintakomiteoita karkaamisten järjestämiseksi), se oli
pääosin totta. Luotettuja yksiköitä laitettiin ympäri Pariisia, ja niitä
valokuvattiin laajalti.

Kaduille lähti lähes miljoonan suuruinen taantumuksen voimien
marssi. Tämän uhan edessä, ja punnitessaan tulevaa taistelua, suuri osa
stalinistien jo valmiiksi hajottamaa työväenluokkaa ymmärsi oman
heikkoutensa ja hylkäsi liikkeen. Kahakat jatkuivat tehtaissa, mutta De
Gaullen tv-esiintyminen oli todellinen käännekohta. Mielikuvitus on
valtaa, mutta mielikuvituksen valta ei riitä silloin kun vastassa on
valtion aseistettu mahti. Tarvitaan luokkavoimaa – aseistettua väkeä.

Ranskan vuoden ’68 epäonnistuminen johtui siitä, että tullessaan
niin nopeasti, kapina ei koskaan todella mennyt vastustavan opposition
yli positiiviseen sosiaalisen kasvuun ja puolustukseen.

Kun tarjolla oli sisällissota – verta ja kauhua – monet työläiset
eivät pystyneet kuvittelemaan tulevaisuutta mikä olisi sen arvoista. He
tiesivät myös ettei heillä ollut sisällissodan läpikäymiseen
tarvittavaa luokkavoimaa. Vuosikymmeniä kestäneen vastakulttuurin puute
ei jättänyt tehtaiden valtaajille mitään kouriintuntuvaa mitä puolustaa
ja laajentaa, eikä riittävästi aseita millä se olisi voitu tehdä.

Ranskan työväenluokka oli täysin looginen, kun se alisti itsensä
takaisin puoluepolitiikkaan, sen sijaan että olisivat lähteneet
häviämään veristä tappelua. Monien radikaalien kyvyttömyys harkita
huolellisesti tappelua – ja sen seurauksena nähdä aseistetun luokan
keskeisyyttä vallan kumoukselle – kertoo eniten heidän omasta
luokkataustastaan. Stuart Christie, pitkäaikainen brittiläinen
anarkisti, Black Flag -lehden perustaja ja Francon salamurhan yrittäjä, pukee asian sanoiksi hyvin:

“Yksi sissisodan perimmäisistä säännöistä on levittää taistelu
kaikkialle, elämän jokaiselle osa-alueelle. Jos anarkistisen vapauden
siemeniä ei ole jo kylvetty, olemme tuomitut tuhoutumaan, välittämättä
siitä miten hyviä sotilaalliset valmistelumme ovat.”[12]

Ylimääräinen painolasti

Huolimatta siitä että olemme avoimesti militantteja ja radikaaleja,
kannamme mukanamme runsasta painolastia siitä poliittisesta
ympäristöstä, josta monet meistä tuli ensi kertaa mukaan – yhden asian
kampanjat. Kuten on toisaalla tuotu esiin, siirtymisemme
“vallankumoukselliseen politiikkaan” on usein tapahtunut painostusryhmän
keinoin.

Velvollisuutemme mille tahansa vallan kumoukselliselle prosessille ei ole vallankumouksen tekeminen, vaan sellaisten vastakulttuurien kehittäminen, jotka voivat tehdä vallankumouksellisia.

Ihannetilanteessa vastakulttuureilla on riittävästi aikaa
kehittyä kamppailun avulla pisteeseen jossa täysi vallan kumous käy
mahdolliseksi. Sinä aikana ne kykenisivät kehittämään merkittävän
aseistetun luokkavoiman, ja mahdollisesti kukistaa eliitin yritykset
hukuttaa ne veriseen vastavallankumoukseen.

Historia tietenkin jättää vain harvoin ketään yksin
suunnitelmiensa kanssa, ja tässä on kyseessä juuri sellainen tapaus.
Pulmana on, kanadalaisen sotilashistorioitsijan sanoin:

“Vallankumoukselliset eivät itse asiassa tee vallankumouksia.
Ammattimaiset agitaattorit, historian karmivat maanpakolaiset, ovat
harvoin onnistuneet luomaan edes pienintä vallankumouksellista joukkoa.
Parasta mitä he voivat toivoa, on saada vallankumouksen suunta
hallintaan sitten kun se on alkanut. Koko juttu itsessään johtuu
hallituksen yhtäjaksoisesta typeryydestä ja raakuudesta.”[13]

Se, että ‘vallankumoukselliset’ eivät tee vallankumouksia, ei ole
paha asia, kun otetaan huomioon se miten viime vuosisadan
vallankumouksellisten toiveiden murskaajat olivat juuri niitä ihmisiä,
jotka kuvailivat itseään vallankumouksellisiksi – kuten Leninin ja
Hitlerin kaltaiset sosialistit. Suuri osa ‘työtämme’ vapaudellisina on
estää näitä murhanhimoisia loisia ottamasta haltuun muutoksen
aallonharjan suuntaa. Ei voida tietää miten kaukana olemme tämän
vakavuusasteen kriiseistä, mutta sitä pohditaan kolmannessa osassa: Kriisiin valmistautuminen.

Kuljeskelemalla vallankumouksen kentällä (ainakin
teoreettisesti), kohtaamme ylen määrin vasemmistolaisia ideologeja.
Onneksi meidät on vapaudellisina rokotettu joitain kaikista tarttuvimpia
– ja tyhmimpiä – autoritaarisia dogmeja vastaan. Olemme esimerkiksi
aivan oikein torjuneet suoralta kädeltä suuren osan (naurettavasta)
puolueen rakentelusta ja organisaatiofetisismistä, mikä on tyypillistä
‘vallankumoukselliselle (HA!) vasemmistolle’ erityisesti, ja
kapitalismille yleisesti.

On olemassa vasemmistolaisuuden oppositiosuuntaus, joka on eri
mieltä lähes kaiken sellaisen toiminnan kanssa, minkä tarkoitus on
valmistella historiaa täyttäviä myrskyisiä aikoja. Sosiaalisen kriisin
aikana usko pannaan ‘proletariaatin vallankumoukselliseen impulssiin’.
Tämän painotuksen teorian voi kuvata sanoilla ‘yön aikana kaikki tulee
olemaan kunnossa’. Historiasta on valitettavasti vain vähän esimerkkejä
siitä että työväenluokka – kenestäkään muusta puhumattakaan – olisi
jotenkin sisäisesti altis vapaudelliselle tai ekologiselle
vallankumoukselle. Tuhansien vuosien autoritaarinen sosialisaatio
suosii pakkovaltaa, ja se on juurikin syy sille miksi vapaudelliset
vastakulttuurit ovat niin tärkeitä.

Joitain ehdotuksia

Tähän tehtävään liittyy käytännön työtä paljon enemmän kuin kaikkiin muihin.

  • Se tarkoittaa todellisten ystävyyksien kasvattamista, jotka voivat kestää taistelujen ja suhteiden myrskyt.
  • Se tarkoittaa elämiemme luomista niin ettei vanhemmuus ja aktivismi
    ole ristiriidassa keskenään, saati että niitä käsiteltäisiin toisistaan
    erillisinä.
  • Se tarkoittaa ruoan kasvattamista palstoillamme ja maayhteisön rakentamista.
  • Se tarkoittaa taistelun jatkamista työpaikalla silloin jos olemme pakotettuja töihin.
  • Se tarkoittaa solidaarisuutta ryhmien välillä.
  • Se tarkoittaa jatkuvaa tarkkaavaisuutta valtakulttuuriin sulautumista, patriarkaattia ja masennusta vastaan.
  • Se tarkoittaa turvataloja.
  • Se tarkoittaa yhdessä toimimista epämuodollisesti yhteisen päämäärän
    pohjalta. Kaverisi vuokraisäntä ei palauta takuuvuokraa – pieni
    kaveriporukan vierailu vuokraisännän luokse pitäisi riittää asian
    hoitamiseksi.
  • Se tarkoittaa autoritaarisen sosialismin tuhoamista yleisesti, ja natsismin ja stalinismin tuhoamista erityisesti.
  • Se tarkoittaa sitä ettemme salli itsemme hajota.[14]
  • Se tarkoittaa harjoittelua.
  • Se tarkoittaa yhdessä nauramista samalla kun taistelemme yhdessä.

Lista on todellisuudessa aivan liian pitkä käytäväksi läpi. En edes
yritä listata mitä aineksia hyvät vastakulttuurit tarvitsevat –
sosiaalinen evoluutio ja yksilölliset tilanteet hoitavat sen.

Kaksi merkittävintä tässä yhteiskunnassa esiintyvää jakoa, jotka
meidän tarvitsee voittaa, on yhteyden katkeaminen toistemme välillä, ja
maayhteytemme katkeaminen. On joitain ilmiselviä käytännön juttuja,
joita voimme kehittyvänä vastakulttuurina tehdä juuri nyt.

Yhteyden rakentaminen toisiimme

1) Maanlaajuinen sosiaalikeskusten verkoston rakentaminen
Sosiaalikeskukset – jotka sijoittavat politiikan sinne minne se kuuluu, ystävyyteen – ovat avain elinkelpoisiin vastakulttuureihin. Sosiaalikeskukset ovat eri puolilla Eurooppaa anarkististen vastakulttuurien ytimessä. (Sama pätee sattumalta myös Irlannin tasavaltalaisuuteen ja baskiseparatismiin.) Tämä prosessi on jo alkanut, ja tästä yhdestä organisaation teosta syntyy tuhat vastarinnan tekoa.

2) Lakkotaistelujen tukemisen valmistelu
Huolimatta taloudellisessa marginaalisuudesta (satunnainen työnteko, sossutuet, yksinhuoltajuus), piireillämme on paljon vasemmistoa parempi ansioluettelo lakkojen tukemisesta Britanniassa viimeisen 10 vuoden aikana. Liverpoolin satamatyöläisten luottamusmiestä lainatakseni: “muut puhuvat, nämä tyypit tekevät!” Pieni määrä ajattelua saattaa huomattavasti helpottaa kykyämme käyttää suoraa toimintaa työpaikkataistelujen auttamiseksi. Solidaarisuutta köyhien kesken – vastakulttuurien ja anarkian kaikista perimmäisin perusta.

3) Vastusta yhdessä, harjoittele yhdessä
Siinä missä vallan kumouksellinen kulttuuri voi pitää sisällään kaikkea kaalin kasvattamisesta hiphoppiin, kulttuuri ei kestä ilman aktiivista vastarintaa. Meidän täytyy aktiivisesti pitää huoli siitä että pikkujutut eivät hajota meitä, ja että isot jutut tuovat meidät yhteen. Arjen maailmassa voit tuntea ihmisiä vuosien ajan, niin että ei todella tunne heitä yhtä hyvin kuin päivän taistelun jälkeen.

Määrätietoisen vastarinnan teot rakentavat kollektiivista voimaamme, mutta meidän ei tulisi vain luottaa tapahtumiin, vaan harjoitella voimamme kasvattamista. Juokse lujempaa – mene lenkille kaverin kanssa. Hajota paremmin – opettele sabotaasitaitoja ennen kuin tarvitset niitä. Etsi suuntaa – lähde suunnistamaan yöllä. Kohota kuntoa – lopettakaa tupakointi yhdessä. Lyö lujempaa – sparraa ystävien kanssa. Voima on tarttuvaa.

Yhteyden rakentaminen maahan

1) Kasvata maayhteisöjä
1800-luvun taistelujen ja tuhopolttojen seurauksena kaikilla tulisi Britanniassa olla pääsy palstoihin, mutta kehittäjät tuhoavat satoja paikkoja joka vuosi. Tarvitaan lisää suoraa toimintaa pysäyttämään tämä puutarhakelpoisen maan tuhoaminen. Britanniassa palstoilla puuhailee enemmän ihmisiä kuin varsinaisen maanviljelyn parissa, ja mikään toivo ekologisesta autonomiasta voi kasvaa vain tästä maayhteisöstä. Kokemus oman ruoan kasvattamisesta on vallankumouksellinen.

Palstat voivat tarjota myös lähtöalustan niille, jotka ovat päättäneet jättää kaupungin. Näillä pienillä tilkuilla voimme pienoiskoossa oppia monia niistä taidoista, joita tarvitsemme jos haluamme kasvaa ulos teollisuusriippuvuudestamme. Eri maaprojektien kautta monet ovat keskuudestamme menneet “takaisin maalle” viimeisen vuosikymmenen aikana. Monet muut tulevat seuraamaan. Maaperän kutsua ei voi hukuttaa liikenteen meluun.[15]

“Kaikki vallankumoukset taistellaan viime kädessä maakysymyksestä” -Malcolm X

      • [16]

2) Uudelleen villiintyminen
Mene katuvalojen ulottumattomiin ja liity tähtiin. Kuule pimeys ja näe yön äänet. Opettele taitoja, sytytä tulia. Löydä villiruokia. Istu hiljaa metsässä ja odota. Opasta lapsia mudan ja hämähäkkien todelliseen riemuun. Ota retkeilykenkäsi pois ja koveta jalkapohjasi. Riisuudu alasti auringossa ja lumessa. Pakkaa rinkkaan kaikki mitä tarvitset viikonlopun retkelle, jätä se sängylle ja kävele ulos ovesta. Hoida puuntaimia, istuta kevät. Rakenna majoja, opettele käyttämään puukkoa. Älä mene töihin – rakastele metsässä.

3) Jatka ekologisia maakamppailuja
Britanniassa kamppailumme ympäristön ja villiyden puolesta ovat voimakkaita kanavia ekologisen herkkyyden kasvulle. Kun elää maan kanssa sen puolesta, löytää suunnattoman voimakkaita yhteyksiä. Ikivanhat konfliktit nousevat avoimesti esiin, kun pimeässä heijastimillaan hohtavat kytät repivät puiden puolustajia. Toisella puolella omaisuus/valtio, toisella puolella villeys, moninaisuus, vapaus. Luomalla näitä kamppailun tilanteita, myyttinen diskurssi särjetään sellaisella voimalla jota millään esseellä tai viisaalla fraasilla ei koskaan tule olemaan. Näiden paljastavien vallankumouksellisten hetkien vapauttaminen on jokaisen tekomme sydämessä. Jokaisella hajonneella harhakuvalla astumme askeleen taaksepäin tyhjyydestä.[17]

 

Yhteenveto: Kasva ja elä

Uusien maan, vapauden ja rakkauden maailmojen puolesta tarvitaan sekä suudelmia että tuliaseita.

Vastuun ottaminen itsestämme ja lähimmäisistämme on pelottavaa.
Kyse ei ole vain kytistä, pomoista, rikkureista ja köyhyydestä joka
pakottaa ihmiset työskentelemään herralle. Kyse on tyhjän paperin
herättämästä kauhusta. Meidät on koulutettu olemaan riippuvaisia
kuvitelmista ja käskyistä, ja olla uskomatta itseemme. Uusien maailmojen
kasvattaminen ja puolustaminen on pelottava tehtävä, silti sen
vaihtoehto on paljon pahempi: tyhjyyden aallon hyväksyminen, joka
kuluttaa lajit ja ihmiset, samalla kun riisuu meiltä arvokkuuden.

Vastakulttuuriemme päämäärä tulisi olla täydellinen yhteisöllinen
muutos – vallan kumous. Se että vallan kumous on äärimmäisen
epätodennäköinen (turha teeskennellä muuta), ei pohjimmiltaan
kyseenalaista tarvetta vastakulttuurien kasvulle. Vastakulttuurit eivät
ole pelkästään tulevaisuuden uusia maailmoja, vaan nykypäivän parakkeja
ja turvapaikkoja.

Kirjoittajan viitteet:

1) Pelkkä tämän toivominen ei tee siitä totta. Saattaisi olla
lähempänä totuutta sanoa että haluamme tulla
ympäristövallankumouksellisiksi.

2) Sivilisaatio tarvitsee sitä että meistä kaikista tulee
kasvavassa määrin eristyneitä yksilöitä, jotka voivat olla olemassa vain
osana massaa. Autoritaariset ‘vallankumoukselliset’ ja reformistit
puhuvat usein tarpeesta luoda ‘massaliike’ muutoksen luomiseksi, silti
vapaudellinen muutos tapahtuu vain ‘jokapäiväisessä elämässä’. Kannattaa
vilkaista pamflettia: Anti-Mass – Methods of Organising for Collectives.

3) Making Punk A Threat Again, Profane Existence -lehti.

4) Murray Boochin: The Spanish Anarchists: The Heroic Years 1868-1936 (AK Press, 19XX) ISBN 187317604 X, s. 288

5) Ibid. s. 146

6) Ibid. s. 288

7) ‘Maarahvas ja siirtymäluokka’ neljännen luvun lopussa kertoo enemmän tästä.

8) ‘It’s Good to Talk’, Observer Magazine, 6.9.2002.

9) Trevor Blackwell ja Jeremy Seabrook: The Revolt Against Change, ISBN 0 0993 090 17, s. 3

10) George Jackson: Blood in My Eye (Penguin Books, 1975),
s. 50. San Quentinin vankilan vartijat tappoivat mustien
vapautusliikkeen soturi Jacksonin vain pari päivää kirjan valmistumisen
jälkeen.

11) Rene Vienet: Enrages and the Situationists in the Occupation Movement, France, May ’68, ISBN 094606105X, s. 94

12) Towards a Citizens’ Militia (Cienfuegos Press, 1980).

13) Everstiluutnantti DJ Goodspeedin ‘The Coup D’Etat’ on mielenkiintoinen, mutta pikkuisen outo. Löytyy kirjasta Adam Roberts (toim.): Civilian Resistance as a National Defence (Pelican).

14) Hyvä huomio toiselta Do or Dien tekijältä: “Joillain tavoin
en tykkää yhtään siitä ajatuksesta että ‘henkilökohtainen on
poliittista’, jota jotkut näistä ehdotuksista edustavat. Sen sijaan että
kaikki sosiaaliset suhteet olisivat sulautuneena/alistuneena pääomalle,
ne ovat sulautuneena vastakulttuurien/vallankumouksen rakentamisen
tehtävään. Oletko ollenkaan ajatellut sitä että ihmiset saattavat hajota
sen takia että he tajuavat etteivät yksinkertaisesti pidä toisistaan
enää – ja saattaa olla haitaksi pysyä yhdessä ihan vain vallankumouksen
vuoksi?”

Aiheellisesti havaittu vaara. Tästä syystä on tärkeää kasvattaa
todellisia kulttuureja, jotka koostuvat toisiinsa verkottuneista
ihmiskokoisista ryhmistä. Hyvä esimerkki tästä on Newburyn ohitustien
vastainen kampanja. Yksi syy sille, miksi se oli niin hyvä, oli siinä
että se koostui yli kolmestakymmenestä leiristä – joista jokaisessa oli
eri ilmapiiri. Eläminen monissa erilaisissa ryhmissä mahdollisti sen
että pystyimme olemaan vahva väliaikainen heimo. Jos olisimme kaikki
olleet osa yhtä organisaatiota, emme olisi koskaan pysyneet
alkuunkaan yhdessä. ‘Läheisryhmät’ (lue: kaveriporukat!) kasvattavat
vastakulttuurien yhtenäisyyttä erottamalla ihmisiä yhtä paljon kuin
tuomalla heitä yhteen. Ja tässä toinen merkittävä ero autoritaareihin
verrattuna. Suurissa organisaatioissa henkilökohtaiset riidat
kanavoidaan kilpailuksi ylivallasta jäsenmassan suhteen.

15) Etäisyys maasta saattaa ajaa ihmiset hulluiksi kaupungeissa,
maaseudulla etäisyys toisiin ihmisiin saattaa aiheuttaa saman
vaikutuksen. Tästä syystä on tärkeää, että ne jotka muuttavat maalle
tekevät sen yhdessä ja/tai säilyttävät säännölliset yhteydet muihin
ihmisiin. Maan haltuunotto – laillisesti tai laittomasti – tulisi nähdä
vastakulttuurin laajentamisena, ei siitä pakenemisena. Lisää
palstahistoriasta, metsäpuutarhuroinnista ja maakamppailusta, katso: ‘Farmageddon: Confronting Industrial Agriculture’, Do or Die no. 7, s. 40

16) Lainaus Stokey Carmichaelilta (SNCC:n ex-pressalta) kirjassa Woodie King and Earl Anthony (toim.): Black Poets and Prophets: A Bold, Uncompromising Clear Blueprint for Black Liberation (New American Library, 1972).

17) “Tai ehkä askel lähemmäksi epätoivoa ja hullujenhuonetta” -sanoo eräs toinen Do or Dien tekijä.

Suomentajan viitteet:

i) Pitkin alkutekstiä käytettävä termi on (r)evolution, jolla
viitataan sekä vallankumoukseen, että evoluutioon. Koska vastaava
sanaleikki ei ole suomenkielessä suoraan mahdollinen, käytän tässä
termiä “vallan kumous” tietoisesti erikseen kirjoitettuna
suomenkielisenä sanaleikkinä.

ii) Pitkin tekstiä on “libertarian” ja “libertarianism”
suomennettu “vapaudelliseksi” ja “vapaudellisuudeksi”, sillä
“libertaari” ei oikein suomenkielisessä nykykeskustelussa sano mitään ja
antaa herkästi mielleyhtymiä kapitalistiliberaaleihin, joskin tuo
“vapaudellinen” on myös aika ympäripyöreästi ilmaistu.

iii) “Traveller”. Tarkoittaa kulttuuria, jossa asutaan
asuntovaunuissa, -autoissa ja muissa yksinkertaisissa liikuteltavissa
asumuksissa ilman pysyvän kiinteää paikkaa, usein 5-30 asumuksen
ryhmissä.

iv) kyseessä on tämän neliosaisen sarjan toinen luku: “peukalo padossa”.

v) Tässä viitataan koko kirjoituksen ensimmäiseen osaan “Recent Pre-History”, joka tarkastelee brittiläisen radikaalin ympäristöliikkeen historiaa 90-luvun alusta 2000-luvun alkuun.
Alkuperäinen teksti: Growing Counter-Cultures (Do or Die#10)

%d bloggaajaa tykkää tästä: